Kuhan vetouistelu

Kuhan vetouisteleminen

Kuhan uistelu on leppoisaa touhua. Paras sesonki ajoittuu lomakaudelle. Heinä-elokuussa kuha syö hyvin. Kuhan kalastamisessa pääsee alkuun hyvin yksinkertaisilla välineillä. Vasta-alkajakin pääsee kuhan makuun, kun perustaidot ovat tiedossa.

Uistelu alkaa toukokuun lopussa

Kuhanuistelukausi alkaa toukokuun lopussa, jolloin kuhat alkavat hivuttautua lisääntymispaikkojen läheisyyteen. Tyypillinen kutualue on vesikasvillisuuden verhoama ja kovapohjainen, jopa kiviikoinen alue, usein noin 1-3 m syvyydessä. Lisääntymisalueelle saapuvat ensimmäisenä koiraat. Kutu alkaa yleensä veden lämmettyä 12 asteen tienoille. Lisääntynyt valo ja lämmennyt vesi aktivoi lisääntymisvaiston. Jos alkukesä on kylmä, niin kutupuuhat voivat siirtyä viikolla tai parilla.


Kuhien on todettu olevan uskollisia kutualueilleen. Ne palaavat vuodesta toiseen samoille alueille. Suurissa vesistöissä vaellukset voivat olla jopa kymmenien kilometrien pituisia. Merellä kuha hakeutuu mielellään kutemaan vähäsuolaisiin lahtiin ja jokisuiden lähettyville.

Pienissä järvissä kuha siirtyy talvehtimissyvänteistä lähimpään lahteen kutemaan. Kuha eroaa hauesta siinä, että se ottaa vieheeseen myös kutuaikana. Kutuaikana saaliiksi saadaan suurimmaksi osaksi koiraita. Koiras jää vartioimaan kutureviiriään ja iskee siten helposti ohi uivaan uistimeenkin.

Alkukauden uistelussa tulee siis tavailla kuhan kutukarikoita. Vieheet tulisi mieluiten uida hyvin lähellä pohjaa.

Hakeudu vetouistelemaan lämpimään veteen

Heinäkuussa kuhia tavoittaa parhaiten kutualueiden lähettyvillä olevilta ulappavesiltä. Ulappavesillä tuulet liikuttelevat lämmintä pintavettä, jossa kuhat mielellään oleskelevat. Tuulen suunnasta saa siis vinkkejä, jos kuha on hakusessa.

Keskikesän lämpimässä vedessä kuha saa suurimman osan painonlisäyksestään. Kuha syö keskikesällä kiivaasti, mutta syöntiä heikentävät voimakkaat tuulet tai viilennyt sää. Toisaalta liian lämmin vesikään ei ole mieliksi kuhalle. Pitkien ja kovien hellejaksojen aikana kuhat valahtavat alaspäin vesikerroksessa, tavallisesti harppauskerroksen lähettyville. Harppauskerros tarkoittaa vesipatsaan sitä osaa, jossa lämmin ja kylmä vesi kohtaa.

Monien lähteiden mukaan optimaalisin kasvulämpötila kuhalle on 19-21 °C. Sitä lämpötilaa siis kuha suosii - huomioiden siis ravinto-olosuhteet. Lämpömittari on kaikuluotaimen ohella tärkeä apuväline kuhanuistelijalle. Kalastus kannattanee keskittää alueelle, jossa on muuta aluetta lämpimämpää vettä.


Kuha tykkää kuoreesta

Kuha käyttää ravinnoksi ulapan pienikokoisia kaloja. Ahven, silakka, särkikalat ja kuore kuuluvat kuhan ruokalistalle. Eri saaliskalojen osuudet kuhan ravinnosta ovat suhteessa niiden esiintyvyyteen. Kuoreita ja ahvenia löytää kuhien vatsoista muita kalalajeja enemmän. Koska kuha on ulappojen kala, sen elinalueet eivät osu yksiin useimpien särkikalojen kanssa. Ulapalla saattaa uiskennella suurikokoisia särkiä, jotka ovat koonsa puolesta liian suuria kuhan ravinnoksi.

Tyypillinen saaliskalan koko on 7-12 cm. Pienet kuhat syövät mielellään pehmeänahkaisempia kuoreita siinä missä suuret kuhayksilöt saattavat käydä kiinni kookkaampiin särkiin ja ahveniin. Toisinaan suuret kuhat syövät jopa omia jälkeläisiään.


Mistä löydän kuhan?

Kuha kuuluu melkein jokaisen Etelä- tai Keski-Suomen järven kalastoon. Jos kuhaa esiintyy järvessä, niin sitä varmasti kalastetaan, kun kesälämpimät saapuvat. Vuodesta toiseen parhaat saaliit saadaan samoilta alueilta. Kuhat vaeltavat uskollisesti vanhoille kutupaikoilla ja sen jälkeen läheisille selkävesille ravinnonhakuun.

Tuntemattomille vesille kuhanvetoon suuntaavat kannattaa ennalta käsin ottaa selville, missä kuhia on vuosien mittaan tavattu. Kaikki selkävedet eivät välttämättä ole kuhien alueita. Syynä voi olla esimerkiksi lisääntymisalueiden puuttuminen.

Aivan puhtaalta pöydältä kuhia tavoittelevan kannattaa etsiä käsiinsä kalastusalueen syvyyskartta ja kaikuluotain. Vaikka selkävesien kalasta onkin kyse, epätasaisten pohjanmuotojen paikantamisesta on hyötyä. Kuhan tärkeät saaliskalat, kuore ja muikku, oleskelevat mielellään ravintorikkaiden matalikoiden ja rinteiden lähettyvillä. Kaikuluotaimen avulla paikantaa helposti suuret kalaparvet, joiden lähettyviltä kuhiakin usein tapaa.

Alkukaudesta kuhat ovat vielä kutupaikkojen lähettyvillä ja iskevät hanakasti ohi uiviin uistimiin. Tyypillisiä alkukauden paikkoja ovat kivikkoiset matalikot ja matalahkot sisälahdet. Kutuajan jälkeen kuhat siirtyvät selkävesille saalistamaan muikkuja, silakoita ja kuoreita. Selkävedet ovat yleensä parhaimmillaan heinäkuussa, jolloin veden lämpötila on noussut huippuunsa.


Kuhan vetouistelemisen voi aloittaa pienellä budjetilla

Veneen varustaminen kuhanuistelua varten ei kevennä kukkaroa kuin satasella parilla. Vanhanajan tapahan on pitää vapoja käsissä. Kuhan tärppi tuntuu painon vastuksena ja vavanpitäjä saa tehtyä vastaiskun heti. Vapaa voi heilutella käsissä, jolloin uistin saa pyrähtelevän uinnin, mikä varmasti on parempi kuin tasainen uistimen eteneminen.

Useimpien vapojen vetäminen vaatii jonkinlaiset vavanpidikkeet. Muutaman kympin luokkaa olevilla muovisilla vapatelineillä pääsee hyvin alkuun. Neljää vapaa veneessä on aloittelijankin helppo pitää ojennuksessa. Useimmat vapatelineet saa kiinnitettyä laitakaiteeseen. Veneen perässä käytetään paljon paria muovista tai metallista putkea, johon vavat saadaan törröttämään. Putket kannattaa kiinnittää yhdellä ruuvilla tai pultilla, jotta sen asentoa saadaan muutettua.

Siimasoppien ehkäisemiseksi vapojen sijoittelua kannattaa hieman pohtia. Pisimmät vavat laitetaan reunoille ja lyhyemmät vavat sivuille. Uloimmissa vapoihin laitetaan pinnalla uivat uistimet ja sisempiin vapohin laitetaan syvälle menevät uistimet. Vielä kun uloimmissa vavoissa pidetään pidempää siimaa kuin sisemmissä, niin kaikki varotoimenpiteet siimasotkujen estämiseksi on tehty.

Neljää vapaa hallitakseen kuskilla on mielellään oltava rattiohjaus tai apumies moottorin äärellä. Kahvaohjattava perämoottori kääntyilee harmillisesti edestakaisin, kun kahvasta päästätetään irti, jolloin useamman vavan virittäminen tulee hankalaksi. Kalan napattua venettä ei pysäytetä. Tasainen veto pitää kalan kiinni. Kala pysyy kyllä perässä, jos on pysyäkseen ja samalla muut uistimet pysyvät pyynnissä eivätkä sekaannu toisiinsa.


Kuhaa vedetään hitaalla vauhdilla. Tietenkin nopeammallakin vetovauhdilla pääsee tulokseen, mutta kokeneet kuhanuistelijat suosivat hidasta vetonopeutta. Monet väittävät, että suuret kuhat vaativat hidasta vetonopeutta, pieniä saa nopeallakin vedolla. Vetonopeutta pohdittaessa kannattaa ottaa huomioon vieheiden uinti, sillä erimerkkisten vaappujen optimivetonopeuksissa on eroja. Kilpauistelijat käyttävät samaan aikaan samanmerkkisiä vaappuja, jolloin voidaan varmistaa, että kaikki vaaput toimivat. Ei ole järkeä sekoittaa hitaassa vedossa toimivia vaappuja ja nopeassa vedossa toimivia vaappuja keskenään.


Kuhavieheissä väri ja koko ovat tärkeitä ominaisuuksia

Tunnetuista kuhavaappumerkeistä voisi mainita Jessen, Rapalan Huskyt ja Magnumit. Muita varsinkin Hämeessä ja Itä-Suomessa menestyneitä merkkejä ovat HK:n varma ja Merimetso, jotka ovat useiden kilpauistelijoiden luottokuhavaappuja.

Koko lienee yksi tärkeimmistä tekijöistä kuhauistimen ominaisuuksista. Vaikka kuha on petokala, tutkimusten mukaan se ei ahmi kovin kookkaita makupaloja. Kuhalle tyypilliset ravintokalat kuore, silakka ja muikku ovat keskikooltaan kymmenen sentin molempaa puolta.

Kuhauistinten värit ovat usein räikeitä. Kelta- ja oranssiselkäisiä hopeisilla kyljillä. Sinisiä värejä käytetään paljon merellä hälyvärien lisäksi. Monet kuhanvetäjät ovat saaneet huomata, että kuhilla on selittämätön taipumus alkaa suosimaan jotain tiettyä väriä. Toisinaan tärppejä tulee huomattavasti enemmän esimerkiksi keltaselkäisiin uistimiin kuin muihin väreihin. Ehkä kyseessä on valaistusolosuhteiden muuttuminen. Hyvä taktiikka esimerkiksi neljänvavantekniikalle on sitoa kuhunkin vapaan erilainen väri. Kun ottiväri selviää, niin vaihdetaan kaikkiin vapoihin sama väri.

Useimmat pienillä leukalapuilla varustetut vaaput menevät vain 1-3 m syvyyteen. Porraslevyiset vaaput menevät hiukan syvemmälle kuin tavalliset leukalappuiset. Uistinten uintisyvyyteen vaikuttaa merkittävästi siiman paksuus. Ohuilla siimoilla päästään syvemmälle kuin paksuilla. Uistelussa kuitenkin siimanpaksuus saisi minimissään olla 0,30 mm luokkaa, sillä muuten pohjatärpit voivat verottaa liikaa uistinpakin sisältöä.



Tässä kuva "modernista" painokalasta. Jigwobbler on painava heittoviehe, jota voi käyttää myös painokalana.


Painouistimet

Painouistin on noin 30- 50 g painava tasapainopilkkiä muistuttava uistin, jossa on kolmihaarakoukku vatsassa ja perässä. Useimpiin malleihin kuuluu muovinen tai metallinen ropelli, joka pyörii, kun uistinta vedetään vedessä. Ropelli saa aikaan vedessä värinää, jonka kala aistii kylkiviivallaan. Painokala toimii kuhalle jopa niin hyvin, että jotkut kalamiehet käyttävät pelkästään painokaloja kuhanvedossa.

Painouistimia käytettiin jo vuosikymmeniä sitten. Käsikeloissa pidettävään siimaan sidottiin yksi tai useampia painouistimia. Pääsiimana käytettiin paksua siimaa, johon sidottiin 50-80 cm tapsi ohuempaa siimaa, johon painouistin solmittiin. Viimeisessä tapsissa oli tapana pitää vaappua hiukan nostetta luomassa. Uistinten väli oli 3-6 m. Tällä tavalla vieheet uivat eri syvyyksissä ja haravoivat tarkasti useaa syvyyttä.

Painouistinlitkan sisäänkelaaminen tapahtui käsin. Veneen reunalle oli asetettu puinen lauta, johon painouistimet laitettiin järjestykseen sitä mukaan, kun niitä nostettiin vedestä. Siima kehittiin veneen pohjalle tai astiaan. Ainekset hyvään siimasoppaan ovat tässä tekniikassa hyvät, mutta kokemuksella ja taidolla siima saatiin takaisin veteen ongelmitta.  

Painouistimet puoltavat paikkansa myös tänä päivänäkin. Ne toimivat mainiosti syvääjien tilalle, joskin ne eivät vie uistimia yhtä syvälle. Toisaalta painouistin kalastaa, mitä syvääjä ei puolestaan tee.

Painouistin on hyväksytty lisäviehe myös kalastuslaissakin. Lääniluvalla saa vetää samaan aikaan yhtä uistinta ja yhtä painokalaa.

Katso syventävää tietoa kuhan vetouistelusta täällä