Suomessa on kymmeniä tuhansia järviä, ja useimmista niistä lähtee puro tai joki eteenpäin. Ellei kysymyksessä ole aivan mitäänsanomaton liru, siinä asustaa mitä todennäköisimmin myös kaloja. Niiden pyyntiä kutsutaan yleisimmin koskikalastukseksi, vaikkei pyynti suinkaan aina koskessa tapahdukaan.

Monet kalalajit viihtyvät virtaavassa vedessä ainakin jossain elämänsä vaiheessa. Siihen on olemassa useampia syitä, mutta tärkeimmät ovat varmasti ruoka ja lisääntyminen.



Koski tarjoaa yltäkylläisen ruokapöydän erityisesti silloin, kun tietyt joen pohjalla elävät massahyönteislajit aikuistuvat. Pikkukalat napsivat virran mukanaan kuljettamia ötököitä, pedot taas vaanivat pikkukaloja saaliikseen.

Monille lajeille virta palvelee myös kutupaikkana. Kuohuissa hapettunut vesi ja virtaus auttavat mätijyviä säilymään puhtaina ja kehittymään poikasiksi kosken sorapohjilla. Tai jos kutu ei tapahdukaan siellä, kalat voivat käyttää virtoja vaellusreitteinään. Monet kevätkutuiset lajit saattavat tunkea pieneenkin puroon sankoin joukoin, vaeltaakseen yläpuoliseen järveen häitä viettämään.

 

Useimman koskikalastajan toivomuslistalla ykkösenä lienee taimen. Taimeneen törmää varmimmin niillä virroilla, minne lajia säännöllisesti istutetaan – joko poikasena tai onkikokoisena. Enimmäkseen tai kokonaan luonnonvaraisia taimenkantoja tavataan nykyään lähinnä Pohjois-Suomessa. Joissakin kohteissa istukkaat on merkitty rasvaeväleikkauksella, jotta luonnon kasvatit voidaan tunnistaa ja vapauttaa.


Taimenesta erotetaan kolme muotoa, joiden erot ilmenevät käyttäytymisessä. Meritaimen viettää kasvuvaiheensa meressä, järvitaimen järvessä ja purotaimen pienvesissä. Laji on kuitenkin sama, eikä näitä pysty erottamaan toisistaan ulkoisten tuntomerkkien avulla. Viranomaisen säätelevät taimenen alamittoja vuosittain, jolloin olepas tarkkana ja tarkasta kalastusalueesi taimenen alamitta ennen kalalle lähtöä.


Toinen yleinen koskikalastuksen kohde on kirjolohi, josta ei edes tarvitse pohtia, onko kyseessä istukas vai luonnon kasvatti. Käytännössä kaikki meidän vesistämme saatavat kirret ovat onkikokoisina (n. 0,8-2 kg) istutettuja. Laitostausta ei kuitenkaan vähennä tämän haastavan ja vahvan taistelijan arvoa kalastuskohteena.

 

Monet koskikalastajat ovat mieltyneet harjukseen, joka nykyisin asustaa hyvin monenlaisissa virtavesissä läpi Suomen. Lapissa harrikannat ovat kuitenkin vankimmat ja jopa kilon vonkaleet ovat paikoin melko tavallisia.

Kalojen kuningas lohi loikkii istutusten ansiosta nykyisin monissa etelänkin joissa, mutta Tornion-Muonionjoki ja Teno ovat silti lohestuspaikkoina lyömättömiä. Aloittelevalle kalastajalle lohi on kuitenkin vaikea vastustaja ja sen saaminen on suuresti myös olosuhteista riippuvainen. Kannattaa ”harjoitella” muilla lajeilla ennen lohihommiin ryhtymistä.

Edellä mainittujen jalokalojen lisäksi joista tapaa monia muitakin lajeja, jotka voivat olla aivan yhtä mielenkiintoisia narrattavia ja maittavia ruokapöydässä.

 

Näistä yksi on kuha. Sen löytää varsinkin isompien jokien ja vuolteiden loppuliu´uista eli paikoista, joissa virta työntyy järveen tai mereen. Kuha voi nousta myös sisälle virtaan vaikkapa ensimmäisen kosken alla olevaan monttuun. Varmimmin virtakuhan kanssa pääsee tekemisiin kesä-elokuun lämpiminä aikoina.

 

Hauki ja ahven ovat myös varmaa koskisaalista. Silloin kun vesi on lämmintä ja jalokalat jurottavat, täyttyy saalisreppu helposti näistä veijareista. Erityisesti koskien niskat, alasuvannot, päävirran reunat ja muut hidasvirtaisemmat paikat ovat näiden suosiossa.

 

Särkikaloista uistimenheittäjä pääsee helpoimmin tutuksi säyneen kanssa, joka parkkeeraa niskan imuun tai kosken loppuliukuun lämpiminä kesäiltoina. Itikkajahdin tuoksinassa se iskee herkästi myös pieneen lippaan tai lusikkaan. Kilon painoiset vonkaleet vääntävät siiman päässä jo mukavasti!

 

Eteläisen Suomen haasteellisin särjen sukulainen on kuitenkin toutain, joka saattaa saavuttaa jopa yli 5 kg painon. Toutaimet saapuvat keväällä koskiin ja suvantoihin, saalistavat pinnassa parveilevia salakoita valtavilla läiskähdyksillä ja erehtyvät joskus myös uistimiin, lähinnä pienikokoisiin. Muutamissa vesissä esim. Pirkanmaalla toutaimen pyynti onkin suosittua.

 

Koskikalastuksessa oleellista on osata lukea koskea, tai edes tavata. Tällä tarkoitetaan kykyä hahmottaa kalojen todennäköisimmät olinpaikat kosken muotoja tulkitsemalla. Jotta asia ei olisi liian helppo, pitää huomata, että myös vuodenaika ja veden korkeus vaikuttavat kalojen olinpaikkoihin suuresti.

 

Ensinnäkin: Mitä kylmempi vesi, sitä mietovirtaisemmista paikoista kalat pääasiassa löytyvät. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että talvikalastus tapahtuu pelkästään jokien suvannoista, nivoista, koskien niskoilta ja muilta tasaisen pinnan alueilta.



Kesälämpimillä tilanne kääntyy päälaelleen. Taimen ja harjus hakeutuvat mielellään koskikuohujen alla oleviin poteroihin, mahdollisimman hapekkaaseen veteen. Pyynti on nyt koskikalastusta sananmukaisimmillaan. Suvannoista tulee särkien, haukien ja ahventen valtakuntaa, mutta kiivaasta niskaimusta ja koskien loppuliu´uista kannattaa kyllä jalompaakin saalista toivoa.



Tulva-aika koittaa tavallisimmin keväällä. Silloin vesi on viileää ja virta vuolas. Kalat hakeutuvat nyt mielellään lähemmäs rantoja, rauhallisempien reunavirtojen alueille. Toki osa voi pysytellä paikoillaankin, mutta niiden tavoittaminen syvästä vedestä saattaa vaatia erikoismenetelmiä (heittopainot, syvännevaaput) onnistuakseen.



Päinvastainen tavallinen ongelmatilanne on matala (ja lämmin) vesi. Varsinkin pienillä puroilla olosuhteet saattavat käydä niin epäedullisiksi, että kalat muuttavat kokonaan pois, mutta isommilla virroilla ottipaikkoja sentään yleensä löytyy. Niitä ovat kosken syvimmät poterot päävirran alueella usein vielä paikoissa, jossa kova pintavirta pyyhkii ylitse. 



Yleensäkin ottipaikkoja ovat kosken montut. Kirkkaissa vesissä ne erottaa tummempana veden värinä, muualla indikaattorina saattaa toimia montun yläpuolelle muodostuva peili, tasapintainen alue. Monttu voi olla laajuudeltaan neliömetrin, aarin tai vieläkin suurempi, mutta yhtä kaikki, kalat siihen mielellään pysähtyvät.
 


Lisäksi ole tarkkana, jos vastaan tulee pohjapatoja, kiviriuttoja, kovan kosken reunassa olevia poteroita, syväksi kovertuneita ulkokaarteita, virran selkeitä kuristumia, isoja pohjakiviä tai kosken yllä roikkuvia puita. Kaikki nämä ovat paikkoja, jotka tarjoavat kalalle suojaa ja joiden tuntumaan se mielellään asettuu ravintoa vaanimaan.

 

Koskikalastusta voi harrastaa periaatteessa ympäri vuoden, mutta parhainta se on luonnollisesti muulloin kuin talvella. Pitää myös muistaa, että taimenen ja lohen kutuajan vuoksi monet joet ”menevät kiinni” ajaksi 11.9.-15.11. Tosin nykyisin mainittu kielto on monista paikoista purettu, joten kausi jatkuu.
 


Koskikalastajan ehkä kuumin sesonki ajoittuu alkukesälle, kun kevättulva on hieman laskenut ja vesi lämmennyt noin 10-15 asteeseen. Silloin on virroissa elämää. Monet hyönteiset aikuistuvat näihin aikoihin, isot pikkukalaparvet täyttävät suvannot ja ahnaat pedot hiipivät niiden perässä. Varsinkin pikkujokien partaalla asuvien kannattaa käydä nyt ahkerasti kalassa, sillä jos kesästä tulee kuiva ja kuuma, se tuhoaa kalastusmahdollisuudet nopeasti.
 


Edellä mainitusta syystä keskikesä voi olla koskikalastajalle vaikea, mutta viileän sateisina kesinä myös antoisa. Varmemmin vapa taipuu kuitenkin taas syksyllä, kun vedet uudestaan viilenevät ja sateiden myötä toivottavasti vähän nousevat.
 


Rauhoituksen päättyminen 16.11. luo huippusesongin keskelle synkeintä marraskuuta, ja jos vain kelit antavat mahdollisuuden, koskikalastus saattaa jatkua kohtuullisena jopa joulun tienoille saakka. Tosin istutuksia ei näihin aikoihin vuodesta enää tehdä, mikä vähentää tärpin todennäköisyyttä.
 


Vielä eräänlainen sesonki koetaan kevättalvella huhtikuun tienoilla. Hankikorriksi kutsuttu hyönteinen lähtee liikkeelle ja saa kalat napsimaan niitä ravinnokseen. Aktivoituminen lisää tapahtumia myös siiman päässä.

 

Jotta pyynti olisi tuloksekasta, pitää kala ja viehe saattaa jollakin konstilla yhteen. Yllä kerrottu koskenlukutaito auttaa tässä suuresti, mutta myös silmät kannattaa pitää auki, sillä varsinkin lohikalat paljastavat itsensä herkästi pintakäynneillä.

Kun kohde on tiedossa, valitaan sopiva heittopaikka. Usein kannattaa asettua kalaan nähden vaikka kymmenkunta metriä ylävirran puolelle. Viehe sijoitetaan muutama metri oletetun ottipaikan yläpuolelle (ettei kala pelästy), nostetaan vavan kärki pystyyn ja annetaan virran painaa houkutin kalan luo sen kulkua samalla ohjaten.

Seisovan veden kalastuksesta poiketen virran paine siis sysää vieheelle liikkeen. Kelaamista tarvitaan lähinnä vain silloin, kun virta on kovin heikko eikä kunnon uintiliikettä synny, viehe uhkaa painua pohjalle tai kulkureitille osuvaan kiveen, tai kun se on ohittanut reilusti ottipaikan ja heitto voidaan katsoa päättyneeksi. Tällöin voidaan veivata siimat sisälle nopeasti uutta heittoa varten.
 

Tietysti kalastaminen voidaan hoitaa monella muullakin tavalla. Esimerkiksi kylmänveden aikaan on usein tehokasta vain lilluttaa viehettä alavirran puolella ottipaikkojen yllä. Toisaalta lämpimällä vedellä saattaa jopa vastavirtaan heittäminen ja nopea kelaus tuottaa yllätyksiä. Kelausrytmin muutokset ovat myös koskikalastuksessa käypiä tehokeinoja.
 


Kannattaa huomata, että kalan saavuttaminen on tärkeää myös syvyyssuunnassa. Kun vesi on korkealla, hyvin sameaa tai kala muuten vaan apaattisessa mielentilassa, se ei viitsi leukojaan raottaa ellei viehe ilmesty aivan kuonon eteen. Tällöin pitää osata arvioida kalapaikan syvyys ja valita sellainen tarjous, joka saadaan uimaan aivan pohjan tuntumassa.

Varo kuitenkin päästämästä viehettä pohjalle, sillä koskissa riittää pahoja loukkuja ja kiinni tarttunutta on vaikea saada irti.
 

Koskikalastuksessa oppii nopeasti, että ensimmäinen heitto ottipaikkaan on aina tärkein. Silloin kala varmimmin ottaa, jos on ottaakseen. Järkevämpää kuin jatkuva saman paikan pommittaminen onkin ahkera liikkuminen, jolloin kalat saavat aikaa rauhoittua. Näin ”ensimmäisten heittojen” määrä suurenee ja saaliin mahdollisuus paranee.

   

Koskikalastajan tavallisimpia saaliita ovat alle parikiloiset taimenet, kirjolohet, harjukset, hauet ja ahvenet, joita jallitettaessa ei erityisen järeää vapakalustoa tarvita. Kattona voidaan pitää viehepainoille noin 10-30 g tarkoitettua vapaa, mutta usein pärjää kevyemmälläkin. Monet käyttävät jopa ultra light –vapoja (viehepainosuositus 0-10 g) maksimoidakseen kalastuksen jännityksen.

Pienillä vieheillä operoitaessa myös siima saa olla melko ohutta, monofiilisiimoista puhuttaessa noin 0,18-0,20 mm. Järeämpiä rautoja heitettäessä voi sopivampi paksuus löytyä lähempää 0,30 milliä. Kuitusiimoilla vastaavat lukemat ovat paria pykälää pienempiä, UL-keloille luokkaa 0,12-0,14 mm ja järeämmille 0,18-0,25 mm.

Koskivieheet ovat suhteellisen pienikokoisia verrattuna vaikkapa merikalastajan pakinsisältöön. Harvoin koskeen heitetään yli 10 cm mittaista houkutinta, tavallisimman tarjouksen ollessa luokkaa 4-7 cm. Toki valinta riippuu myös tavoiteltavasta kalalajista ja odotettavissa olevan saaliin koosta.

Joka viehetyypistä löytyy kelpo ottipelejä koskikalastukseen. Kuusamon Uistimen valikoimista ylivoimaisesti käytetyin on Räsänen, jonka koista erityisesti viisisenttinen on loistava ase kaikenlaisten jalokalojen härnäämiseen.

Kuusamon Räsänen 5 cm.


Pätevöityneitä peltejä ovat myös Lätkä, Taimen ja Taimen Super, jotka soveltuvat erityisesti taimenen ja lohen huijaamiseen. Unohtamatta tietenkään klassikkolusikka Professoria.

   

Vilkasliikkeiset lipat ovat koskilla ennen muuta kesävieheitä. Höyhenkoukkuinen KUF toimii aivan matalissakin vesissä, raskasrunkoista Painolippaa voi käyttää silloin, kun pitää päästä vähän syvemmälle tai heittää pitemmälle. Balance puolestaan on Islannin myydyimpiä lohivieheitä ja varmasti kokeilemisen arvoinen meilläkin.

   

Ellei pelti maita, kannattaa totta kai kokeilla myös vaapuilla. Pienet muikunmalliset ovat takuutavaraa, kunhan suostuvat uimaan kunnolla virrassa. 

   

Virvelikalastajan perhovastine on ns. liitsi eli perhojigi, jossa pehmeä silikonirunko on korvattu eloisalla höyhensidoksella. Lähinnä pilkkimiseen suunniteltu Kuusamon Super-Survari käy liitsistä oikein hyvin.

   

Vielä kannattaa harkita kahluuhousujen tai ainakin –saappaiden hankkimista, sillä myös virvelikalastaja hyötyy kahlaamismahdollisuudesta leveillä joilla kalastaessaan. Jos ei muuten niin pelastaessaan vieheitä kivikosta.

 

Koskikalastajan pitää aina ennen kalastamaan ryhtymistä selvittää kalapaikan lupapolitiikka. Toisin kuin järvillä ja merellä, läänikohtainen viehekortti ei kelpaa läheskään joka paikassa, jokamiehen mato-onkioikeudesta puhumattakaan. Lue lisää kalastusluvista ja säännöistä: www.mmm.fi
 


Kalapaikkakohtainen lupa vaaditaan (18-64-vuotiailta perittävän valtion kalastuksenhoitomaksun lisäksi) erityisesti niillä koskilla, joita hoidetaan säännöllisillä istutuksilla. Luvan hinta vaihtelee suunnilleen välillä 5-50 euroa/vrk, ja voidaan sanoa, että hinta kertoo jotain myös paikan saalisvarmuudesta eli istutusmääristä. 


Ei tosin aina, sillä halpakin paikka voi antaa huippusaaliin, ja kallis vastaavasti nollatuloksen. Kuitenkin kalliimmilla koskilla noudatetaan usein vapakiintiötä, joka takaa ruuhkattoman kalastuksen. Muista myös, että useimmilla koskilla noudatetaan lohikalojen suhteen saaliskiintiötä (tavallisesti 2-3 kalaa).

---

Kuusamon Uistimen verkkokaupasta valikoituja uistinehdotuksia
Yleisvieheet koskikalastuspaikkoihin
Vieheitä Vantaanjoen koskiin
Vieheitä tunturipuroihin 

Teksti: Jari Tuiskunen, Erälehden kalastusasiantuntija
Valokuvat: Suomen Maastokuvaus ja Kuusamon uistin