Kirjoittaja Harri Matikainen jatkaa juttua Perhonsoutajan kesä.

Tähän listailen hieman parhaiten toimineita perhoja oman kokemuksen myötä. Välihuomautuksena nakkaan soppaan muutaman varman kuulopuheen ottiperhoista. Ja sitten odotamme ensi kesää, näinkö tämä resepti toimii, vai palaako keitos pahemman kerran pohjaan.

Perhoja ryhdyin soutamaan kesäkuun puolivälissä vaikka vesi oli viileää ja korkealla. Mutta varsin kauan piti sutturoita perässä työntää ennen kuin kalat niistä kiinnostuivat.

 

Alkukauden korkea vesi vei kalaa vahvasti ylävirtaan ja kun tulva hellitti, olikin ”laskuvesi” vallalla lähes koko kesän, vain pientä heinäkuun nousua lukuun ottamatta. 

 

Kirkastuvassa ja mataloituvassa vedessä perhotkin toimivat kunhan vain löysi oikean sidoksen. Näin kokemattoman perhomiehen oli vain kokeilta erilaisia tarjouksia kunnes sopivia sutteja alkoi rasioista löytyä. Suurimmaksi osaksi siimoissa liehui näitä kokeiluperhoja, mutta väliin piti koettaa niitä varmoja. Mutta kovin väljässä vedessä olisi oma kalakeitto kiehunut, jos pelkkien perhojen varaan olisi koko kesän laskenut. Mutta onneksi tutut vaaput tuottivat joitain lohiluokan kaloja, sillä perhoilla suurimmat lohet olivat minulla kuuden kilon tietämissä.

 

Ja siitä sitten alaspäin määrällisesti kyllä kivasti, mutta eipähän niistä kokonaispainoa, parikilon titeistä kauheasti pakastimeen kerry.

Kun kylältä kantautui tietoja perhokaloista, vakiositojat saivat nopeasti tietoa toimivista perhoista. Ja postipoika kantoi perhoja selkä vääränä Kettumäelle viikoittain. Ja hyvä niin, sillä pikkuhiljaa alkoi perhot kelvata minun soutamana krantuille lohille.

Varmoina tietoina tuli pitkin jokea greenbutin toimiminen. Ja tokihan sitä oli itsekin uitettava. Useita päiviä erilaisen greenbutit liehuivat siimoissani, turhaan.

 

Jos alkuun listataan perinteiset ottiperhot, joilla en saanutkaan sitä määrää lohia kun aikaisempina vuosina, niin suurin pettymys itsellä oli Pilikku. Useampana vuonna tämä yksilö on antanut kookkaita lohia, mutta nyt perhoa ei käyty edes maistamassa. Yhden kolmenkilon jalan sain Pilikun kaksihaaraisella muunnoksella elokuun alussa.

 

Toinen alisuorittaja oli Oliivisarvijaakko. Vuosia hyvin antanut perho ei myöskään roikkunut yhdenkään saamani kalan suussa, vaikka muunnoksilla sain joitain kaloja.

 

Alkukaudesta luotin tuttuun Villen villapaitaan, mutta sitäkään ei raavittu kertaakaan. Vasta elokuun puolella alkoi tuohon luottoperhoon räpsiä kalat. Vesi viileni ja perhoa oli jo aikaisempina vuosina raadeltu sen verran pahasti, että sen siipi oli varsin hento. Mutta sitten perho löytyikin peräkkäin useamman kalan suusta lyhyellä ajalla.

 

Edellisen kesän komeetta, punamusta petti kesällä pahemman kerran. Vaikka moni venekunta sai lohia punamustalla putkiperholla. Minun punamusta oli taas paksulla karvarungolla ja sehän ei kelvannut edellisen kesän malliin. Vasta loppumetreillä sain joitain kaloja ko. turilaalla. Myös Jaloviina Jumpperilla ja sadekelin erikoisella oli heikko kesä. Tällä viimeisellä siksi, ettei kesällä oikeastaan satanut ollenkaan. 

 

Ne vähäiset suhukuurot eivät riittäneet vakuuttamaan lohia, että ko. perhoon pitäisi ruveta hakkaamaan tosissaan. Joka vuosi olen kuparihopealla heinäkuun viimeisellä viikolla saanut useita kaloja. Nyt ei näpyäkään tähän ”varmaan” perhoon. Siinä oikeastaan pettäneet perhot lyhykäisyydessään.
 

Jos sitten mennään iloa tuottaneisiin, niin eipähän sekään lista pitkä ole, mutta mielenkiintoinen. Iloinen yllätys oli Lohduttaja, joka antoi 6 kg lohen lisäksi muutaman titin. Ja ko. perholla en ole useisiin vuosiin saanut yhtään kalaa. Samoin mielenkiintoinen valinta oli Peuran Yöks. Perho on muunnelma Jamen Peuran Yök –perhosta, joka on taas muunnelma Peuran Yö –perhosta. Teppo Sirkiä sitoi minulle tuon Yöksin ja sillä ekalla laskulla sain rantamiehen pommittamasta kuopasta reilun kutosen kalan. Heti perään joitain tittejä ja jalkoja, joten perho tienasi itsensä nopeasti takaisin.

 

Eräänlainen oliivijaakon muunnos ruskealla siivellä antoi useita kaloja myöskin. Samoin Thunder&Lightning pelasti jonkun lohipäivän. Muita onnistujia oli sitten hopeamusta ja sitten Lohitäi. Tuo viimeinen tuli oman oivalluksen myötä. Katsoin muutamista lohista ottamiani lohitäitä, joissa oli vielä pitkät häntäsiirat tallella. Pyysin Harri Näreahoa sitomaan kuvaamani lohitäin perhoksi ja ekalla laskulla perho antoi Sirmankosken loppuliu’usta nätin Tenontitin. Ja muutaman muunkin. Selkeä perhokokeilu myös tulevalle kesälle.

 

Näistä alisuorittajista ja iloisista yllättäjistä parhaiten näkee oheisesta valokuvasta mallit. Reseptejä en paljasta, sillä en niitä edes tiedä. Eikä kenenkään kannata sitoa juuri samanlaista, vaan aina tarjota jotain omaa perhosovellukseen. Vain siten löytyy niitä todellisia ottiperhoja.

 

Näillä kuvioilla mentiin viime kesä, kesä joka jää mieleen todella ihmeellisenä. Kahteen miesmuistiin ei Tenolla vastaavankaltaista kesää ole tavattu. Kuukausia kestänyt lämpöaalto vei syksyä kohti vedet lähes kokonaan joesta. Toivotaan että kutu onnistui ja saamme nauttia tulevina vuosina lohen äreästä iskusta perhoihin ja muihin vieheisiin.

 

Pertti Kanerva, Teppo Sirkiä ja Esa Patosalmi kertovat omin sanoin toimivan soutuperhon salaisuuden. Jaettakoon tämä kaikkien lukijoiden tietoisuuteen.

 

”Soutuperhoissa tuntuisi olevan muutamia hyvin esille nousevia asioita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Runko, materiaalien eloisuus sekä koukku ovat kolme asiaa, jotka kannattaa ainakin huomioida.

Korjaaminenkaan ei välttämättä auta. Vastaavasta uudesta tarkastakaan kopiosidoksesta ei välttämättä tule edes kunnon ottiperhoa saati esikuvan kaltaista ottiperhoa. Jos lohi on kerran kelpuuttanut sidoksesi, niin muista, että sillä perhoyksilöllä on hyvät edellytykset saada toisienkin lohien suut aukeamaan, rikkinäisenäkin.

 

Materiaalien eloisuus ja sidoksen läpinäkyvyys on tiedetty Pohjolan soutuperhoissa tärkeäksi ominaisuudeksi pitkään. Perhosiipiä on harvennettu ja värikaistoja nypitty pois, toisin sanoen perhosiivistä on pyritty saamaan sävyiltään maanläheisiä sekä materiaalimääriltään niukempia.  

 

Käytännössä harvennus on merkinnyt myös eloisuuden kasvua. Soutuperhomateriaalien valinnassa kannattaa kiinnittää huomiota materiaalien pehmeyteen ja pyrkiä sitomaan perhoista mielellään niukkoja kuin tuuheita. Materiaalien pitää elää miedoissakin virran pyörteissä, eloton soutuperho ei kelpaa lohelle.

                 

 

Kun runko, eloisuus ja tarjoilusyvyys osuu kohdalleen, soutuperhon siima kiristyy normaalia useammin”. Kertoo kirjailija/toimittaja Pertti Kanerva.

 

Esa Patosalmi on innokas sitoja, joka kalastaa joka vuosi Tenolla etupäässä rannalta, mutta käyttää myös perhosoutuun aikaa lomansa aikana. Esan mietteet ovat varsin yhteneväisiä Pertin kanssa.
”Soutuperhoon sidon tavallista pitemmän siiven ja jos siipi tehdään oravan karvasta, sidon siiven aina kolmesta erillisestä nipusta, jokainen nippu on eripituinen, eli siivestä tulee perää kohti suippeneva jolloin se on elävämpi. Ohut siipi on parempi miedossa virrassa ja suvannoissa ja samalla se läpikuultavampi joka siten auttaa lohta näkemään rungon värit myös ylhäältä päin. Kurkkuhäkilä sidotaan myös usein niukaksi. Perhon olemuksen pitää olla siro ja sopusuhtainen koukun kokoon nähden ja siipi mieluummin hieman irti rungossa jottei se makaa sen päällä”.

 

Teppo Sirkiä on innokas lohimies ja perhonsitoja omaksi ilokseen. Joskus kaverit saavat nauttia Tepon sidoksista hyvillä mielin. 

”Joissakin soutuperhoissa runko on se perhon tärkein osa, joissakin sitten siipi tai sitten molemmat! Itse suosin elävää pitkää siipeä melkeinpä kaikissa soutuperhoissani. Poikkeuksena ovat sarvijaakot ja niiden muunnokset, jotka itselläni ovat puhtaita heittoperhoja!

 

Elävä ja pitkä siipi on esimerkiksi omissa muunnoksissani perinteisessä Thunder&Ligthingissä, jossa runkokin on tärkeä. Samoin originaalin mukaan sidotussa Villen Villapaidassa! Villapaidan kehittäjällä Jan Nystadilla oli kaikissa perhoissa 2xrungon mittainen siipi ja Janne piti tärkeänä pitkiä macaw sarvia. Joihinkin perhoihin kuuluu silmät, joihinkin niitä aivan turha laittaa. Rungon paksuus omissa perhoissani on melkeinpä vakio, en juurikaan niitä muuttele! 

 

Nyrkkisääntönä itsellä on ruskeaan tulvaveteen ruskeaa perhoa tai perhoa missä on oranssia rungossa/siivessä, kirkkaalla kelillä ja hellekelissä kirkasta kultaa rungossa. Vihreän tullessa luontoon alkaa yleensä oliivirunkoiset perhot pelaamaan. Pilvisellä, tummalla ja/tai sade kelillä violetti ja mustarunkoiset perhot. Sumussa vaaleaa perhoa. Mutta näihinhän löytyy niin paljon poikkeuksia niinkun on perhonsoutajia”.

Kirjoittaja & kuvat Harri Matikainen

Lue lisää lohenkalastuksesta:
Perhonsoutajan kesä Tenolla