Perhonsoutajan kesä Tenolla

Perhonsoutaminen

Ennätyslämmin 2013 kesä väritti Tenon kalastusta. Yli miesmuistiin ei Utsjoella ole saatu nauttia lämpimästä ja vähävetisestä kesästä. Ja tottahan kesän olomuoto vaikutti lohestukseen todella merkittävästi.

Talvi 2013 oli Utsjoella pitkästä aikaa todella luminen. Se antoi viitteitä, että tulee hyvä vesikesä Tenolle. Ja tulihan se heti toukokuun alussa kun lumet sulivat nopeasti alkavan lämpöaallon voimasta. Ja sitten sitä lämmintä riittikin aina kauden loppuun saakka. Ja siitä vielä ohikin syyskuun loppuun saakka.

Oli selvää että isoa kalaa alkoi tunkea jokeen heti onnettoman jäidenlähdön jälkeen. Toukokuun puolella onkimiehet, ne vähäiset, saivat kirkkaita nousulohia parvien saapuessa kohdalle.



 
Kun sitten vesi laski koko ajan, alkoi nousulohien määrä hiipua ja kun vedenpinta keskikesällä saavutti alhaisimman pisteen, loppui nousu oikeastaan täysin. Varsinkin kun aurinko porotti yötä päivää melkoisissa lukemissa ja lämmitti kirkkaan, vähäisen veden +20 asteen tietämiin. 
 
On selvää että lohet eivät vähässä kummassa lähde Ala-Tenon (Tana) hiekkasärkkiä ylittämään noissa olosuhteissa ja hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa karmeista verkkosaaliista vuonolla. Siellä kiertelevät lohet kuulemma uivat kaikki verkot yhdeksi punokseksi ja kalastajat ajavat rekoilla lohta myyntiin. 
 
No mitään vahvistusta tällekään tiedolle ei tullut, joten jätetään mahdollinen spekulaatio tässä artikkelissa kokonaan pois. 
 
Kesälle ei ”perinteisiä” tulvia tullut, kuten ei monena muunakaan kesänä enää. Ja sitä mukaa kun joki kuivui, kuivui monen lohestaja toiveet saada edes yksi kala veneeseen. No heinäkuun alkupuoliskolla vesi välillisesti nousahti hieman ja silloin turahti jokeen kalaa. Oikeaan aikaan joella olleet saivatkin kalaa erinomaisesti. Mutta sitten kaikki katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Toki tästä satunnaisesta nousupulssista pääsi nauttimaan moni kalastaja pitkin jokimatkaa aina Ylä-Tenolla asti.

 
Heinäkuun loppupuoliskolla alkoi tittejä virrata jokeen ja nehän tunnetusti mönkivät hyvinkin vähässä vedessä ylöspäin. Ja monen lohestajan oli taivuttava sitomaan siimoihin tittiperhoja, että edes ruokakalan turvaisi itselleen. Näin piti nöyrtyä suurlohenpyytäjän eli allekirjoittaneen. Yhä useammin nähtiin Kala-Harri soutamassa kolmella perhovavalla Sirmankoskea ja usein siellä siimanpäässä perhossa riehui kirkas titti.

Näin saatiin samalla hyvää materiaalia ”perhotestiin”. Olin nimittäin pyytänyt suomalaisia perhoihmisiä sitomaan joitain lohiperhoja, joita voisin uittaa kesän ajan Tenolla. Ja niitä perhoja tuli ja niillä perhoilla myös tuli.


 

Kesästä johtuen lohestajia näkyi Tenolla todella vähän. Eipä ihmeemmin ollut ruuhkia ja näin rähinät jokivarressa jäivät varsin vähäisiksi. Tuttu mölyapina taisi möykätä toisille turistikalastajille, mutta siihen se mölinä jäikin. Mitä lienee muualla jokiosuudella tapahtunut, ei ole kantautunut korviini. Itse kuitenkin operoin tutulla Sirman alueella.
 

Loppukausi meni edelleen vähässä vedessä, jopa niin vähässä, ettei joessa ollut vettä edes rantaan asti. Nimittäin Sirmassa vakiopaikalla jouduin vetämään veneen kumpparit jalassa syvänreunaan, josta vasta pääsi soutamaan tai ajamaan moottorilla. Ja kyllähän se vähäinen vesi laittoi monien potkurit uuteen kuosiin. Niitä Tenon kivistä toisia, eli kuuluvia, nimittäin löytyi hyvin monen potkurin tienoilta. Kausi kuitenkin saatiin pakettiin ja on aika käydä vähän ”testiin” tulleita perhoja läpi.
 
Kädentaitoa katselemaan
Kauden alkuun tuli perhoja useammalta sitojalta ja sitten kesän edetessä perhorasia täyttyi vielä todella maukkailla tuotoksilla. Käytin jopa omaa, vähäistä perhokokemusta ottiperhojen suunnittelussa (en sitomisessa) ja niilläkin kalaa tuli. Jospa se tuo perhotietotaito pikku hiljaa alkaa karttua ja osumia siimoihin valittuihin perhoihin tulisi lisääntyvässä määrin.

 
Kokeiluun tuli perhoja Minna Simoselta, Samuli Kankareelta, Harri Näreaholta, Esa Patosalmelta, Teppo Sirkiältä, Pertti Kanervalta ja Janne Mäkiseltä. Pääosin perhot olivat sidottu erilaisiin 4 – 8 numeron kolmihaarakoukkuihin. Muutama oli perinteinen lohiperho yksihaarakoukussa sekä joitain pieniä kaksihaaraisiin sidottuja tuli myös. 
 
Syy kolmihaarakoukun ylivoimaisuuteen on oma mieltymys. Se on helppo saada uimaan ja kalat tuntuvat tarttuvan varsin kivasti kiinni, omasta mielestä. Koukkumalleja vielä kolmihaaraisissa oli useita lyhytvartisesta ja paksusta, pitkävartiseen ja ohueen.
 
Mitään hifistelyjuttua ei ole tarkoitus tehdä, joten jätetään perhojen sidontamateriaalit ja koukut taka-alalle ja mennään kokonaisuutta tutkimaan.


Kaikki perhot ovat ”sitojansa” näköisiä. Tällä tarkoitan sitä, että perhossa tulee esille sitojan lohenkalastushistoria esille. Vaikka itse soudan ainoastaan perhoja ja moni näistä sitojista on perhonheittäjiä, toive soutuperhoista sisäistyi jokaisen sitojan kohdalla.
 
Toiveena oli saada ns. perusvarmoja perhoja alkukauteen, keskikesälle ja loppukauteen kaikille säätyypeille ja vedenkorkeuksille. No perhot tulivat kevättalvella, joten kesästä ei ollut tietoa yhtään. Ja niinhän siinä kävi, että kesän oikullisuus vaikutti huomattavasti perhonsoutuun ja perhovalintaan.

 
Muutamat perhot olivat sellaisia, että kertasoudulla ne täytyi laittaa vilttiketjuun. Ennen kaikkea liian painavina ja liian tuuheina. Mutta suurin osa tulleista perhoista oli sellaisia, että päivittäin niitä siimoihin sidoskelin ja kalaakin tuli.
 
Tämän ”testin” tarkoitus ei ole laittaa perhoja eikä sitojia mitenkään paremmuusjärjestykseen, vaan tosiaankin esitellä eri sitojien näkemyksiä lohiperhoista. Ja minun tehtävä on kertoa viime kesän tilanteista ja toki tuoda esille niitä perhoja, joilla kaloja saatiin.
 
Perhot uimaan
Oma kokemukseni soutuperhoista ei ole mitenkään vankkaa, joten suurennuslasilla juttua lukevat voivat suosiolla kääntää sivuja seuraavaan artikkeliin saakka. En voi yhtään väitettäni todistaa täysin oikeaksi, sillä tämä on omakohtainen soutuperhokokeilu ja perhojen esilletuonti. 
 
Mikäli vähänkin lohenkalastusta harrastavat muistavat, ei lohestuksessa ole yhtä ainoaa oikeaa teesiä, jos ei edes kahtakaan. Se mikä toisella toimii, voi olla että toisella se ei toimi ollenkaan. Hyvä esimerkki oli yhtenä iltana joella. Sain Jame Helanderin sitomalla Lohduttajalla kutosen lohen sekä pari muuta pienempää kalaa. Tein lähtöä rannasta kotiin kun Jame soudatteli siihen kohdalle. Kerroin saaneeni kalaa hyvin Lohduttajalla. ”Ja minä olen useita päiviä pitänyt Lohduttajaa perässä, eikä mitään ole tullut” kuului vastaus veneestä. Niinpä niin.
 
Toiset saavat vuodesta toiseen yksillä ja samoilla perhoilla, kun toiset joutuvat hakemaan pitkään sopivaa suttia siimanpäähän.
 
Varsin kuvaavaa kesän perhotarjonnassa oli sidosten niukkuus. Edellisen kesän hittiperhot jäivät koskematta, sillä uudet värit ja mallit sidoksissa tuntuivat kiinnostavan lohia varsin kivasti.
Lämmin ja matala vesi saivat aikaan sen, että kivet alkoivat kasvaa vihreää levää ja loppukaudesta tuota mönjää tarttui vieheisiin joka soutukerralla. Lohi ei ole kasvissyöjä joessakaan, joten omalla kohdalla en onnistunut oliivivihreillä perhoilla jallittamaan kaloja niistä paikoista, missä tuota levää liuhui virran mukana paljon. Niillä seuduilla kelpasi parhaiten värikkäämmät perhot, siis selkeästi levästä poikkeavat sidokset.
 
Oma mieltymys on pitkällä, liehuvalla siivellä olevat perhot. Sellaiset leijaavat. No nyt se levä liehui pitkillä siivillä kalojen silmille, joten enpä saanut omilla liehuilla oikeastaan yhtään mitään.
 
Kun sitten perhorasiasta löysin erittäin kuluneen Villen villapaidan, jossa siipeä ei ollut kuin pari siikasta, niin sitäpä ryhdyttiin takomaan oikein urakalla. Ja jälleen yksi myytti omassa pääkopassa kuopattiin syvälle. 
 
Muistutettakoon että puolenkymmentä vuotta sitten olin lähes täysin vaapunsoutaja ja vähättelin noita sutturoita. ”Eihän tuommoista lohi edes näe, mikä noissa kiehtoo”. Ja ihmetystä tosin vieläkin herättää, miksi lohi ylipäätään ottaa niukkaakin niukemman perhon joskus todella kiihkeästi kiduksiin saakka. Kun vieressä vapisee ihananvärinen puukala paljon houkuttelevammin. En ymmärrä en.
 
Eli sidokset niukkoja ja mitenkäs koukku sitten. Kun puhutaan kolmihaarakoukusta, mennyt kesä oli pienten koukkujen aikaa. Tietenkin kun vettä tuskin oli isomman koukun edes uida. 
 
Loppukaudesta koukkukoko sai olla 8 tai jopa 10. Ohutlankainen ja se sidos niukka, rungon sidos niin ikään ohut. Näillä eväillä ”perho” pelasi ja kalasti. Kun vesi kävi pienessä nousussa, tuntuivat putkiperhot toimivan todella hyvin monilla soutukalastajilla. Niissäkin lyhyet putket, sopivat värit (eli punamusta) ja suhteellisen pieni kolmihaarakoukku.
 
Oma ajatus perhonuinnista on se, että perhon pitää olla tasapainossa vedessä. Ei etu- tai takapainoinen. Siiven pitää avautua reilusti kun perho pysähtyy ja vedossa sujahtaa houkuttelevasti suppuun. Ja kun perho laskeutuu pohjaa kohti, tasaisen hitaasti ja vaakasuorassa.
 
Itse en käytä painotettuja perhoja, vaan suurimman osan perhokaloistani olen saanut aivan pintakalvosta.
Näen kuinka vesi roiskahtaa perhon kohdalla ja sitten taipuu vapa. Mm. suurimman perholoheni, 17,2 kg, olen saanut em. Villen villapaidalla siten, että soudin kovaa poikkivirtaan ja käänsin nopeasti veneen syvän veden päällä (n. 5 metrin monttu alla). Perho kulki ulkokaarteen vavassa viistäen pintaa kun lohi roiskaisi perhoon kiinni. Eli se siitä perhojen upotuksesta. 
 
Eniten perhokaloja tuli viime kesänä koskista. Sirmankoski ei kummoinen koski ole, mutta kymmenet kalat tuli tartutettua koskimonttujen liepeiltä. Nekin nopeilla ”lierautuksilla” kivikoiden reunoille tai nopeilla sivusouduilla matalikkojen yli ja kuopan kohdalle siimoja oikaisten. Missään vaiheessa en antanut perhon pysähtyä, vaan uitin sitä koko ajan.

Miten perhoja soutamaan?
Kun joella viettää aikaa koko kesän joka päivä, näkee perhonsoutajilla monenlaisia virityksiä. Eräs venekunta oli laittanut vavankärkiin lyijypainoa. Veneen liikkeen myötä paino heilutti vavankärkeä ja perhot saivat lisäliikettä tästä. Saman asian ajaa esim. pitkät, oikeat perhovavat soudussa. Mutta tämä pitkien vapojen liike ei viime kesänä toiminut minulla, joten heitin kokeilun parin viikon jälkeen pois. Kun palasin 11 jalkaisiin, herkkäkärkisiin vapoihin, alkoi perhoilla taas kalaa tulla. Näkisin kuitenkin, että soutajan kädet airoissa ovat ne parhaat ohjaimet liikutella perhoja.
Tässä tullaan myös käytettyihin siimapituuksiin ja jopa siimapaksuuksiin. Paksu siima kantaa vedessä enemmän kuin ohuempi. Moni käyttääkin runkosiimana esim. 0.50 mm ja sitten perukkeena 0.35 mm. Näin runkosiima ohjaa perhoa ja peruke vajuttaa sitä paremmin.
 
Itse käytän koko matkalla 0.40 mm siimaa ja tyyliä en vaihda. Kun kaloja kerran tulee, tietää ainakin että siima kestää kun ei ole heikkoa lenkkiä (ylimääräistä solmua) mukana.
 
Omassa soudussa pidän sivuvavoissa perhot 18 metrin päässä ja takavavassa 20 metrin päässä. Tuskin tässä on mitään oikeaa tapaa, mutta tuo on tuntunut sopivalta omaan soututyyliin. Joka on siis sivuttain liikuttava, ei pystysoutua. Jota sitäkin jotkut perhonsoutajat harrastavat. He ikään kuin laskettavat perhonsa ottimonttuihin ja antavat perhojen nousta ja laskea.
Tyyli kuin tyyli, perhonsoudussa pitäisin tärkeimpänä saada houkutteleva perho sujahtamaan kalan eteen yllätyksenä. Näin kala ei ehkä ehdi laskea kierteiden määrää, siivenpituutta tai tutkia rungonväriä.
 

Suvannoilla perhoissa pitää ollakin värit ja kierteet juuri oikeassa suhteessa, varsinkin jos kuuntelee ”kokeneita” perhonsoutajia. Tätäkin olen usein miettinyt, että voiko niinkin pieni yksityiskohta kuin perhonkierre vaikuttaa lohen ottiin. Jos kierre on vastapäivään ja se on hopeaa, ei ota, mutta jos on myötäpäivään ja kultaa niin ottaa. Olkoon tämä sitä salatiedettä, jota ei lähdetä sen enempää selvittämään. Ken sen viisastenkiven löytää, nauttikoon perhon toimivuudesta täysin siemauksin.

Tämä oli perhonsoutajan kesä Tenolla ensimmäinen osa. Lue tästä Tenojoen lohiperhoja juttu.

Teksti ja kuvat:
Harri Matikainen