RiverBug - Poropeukalosta putkiperhomieheksi

River Bug

Joskus muinoin opettaja näytti koulun ehtoopäiväkerhossa, kuinka putkiperhoja sidotaan. Tokkopa tuossa juuri muuta tapahtui, kuin että marabout pölisivät vetoisassa luokassa ja turhautuneena lausutut ärräpäät olivat oitis saattaa poropeukaloisen aloittelevan tubeperhottajan seuraavan päivän jälkkärikerhoon miettimään sanojansa. Sidontahomma ei varmasti lähtenyt ykkösellä käyntiin. 

Tuolloin aikaiseksi saadut karvaputket matkasivat myöhemmin sattumien kautta kavereiden toimesta erään erälehden toimittajan kokeneelle kouralle arvioitavaksi ja perhot saivat arvoisensa tuomion "aloittelijan paniikkikierroksiksi". Tuosta oli suhteellisen luontevaa jatkaa, ikuisella sidontalakolla.

Siitä kommentista seurasi vuosia kestänyt vaapputrauma, jonka aikana fileerausveitsi upposi vaapun teossa useammin omaan peukaloon, kuin itsetehdyillä vaapuilla saatuun kalaan. Mutta perhot eivät pieneen mieleen hevillä palanneet. Ei edes Panteralla.

Putkiperhojen sidonta otti uutta tuulta purjeisiin vasta vuosia myöhemmin, kun kaverit houkuttelivat syntisen spinflugakalastuksen pariin ja lähtemään mukaan silloisiin Korkkarin kymppikirmoihin. Ja kyllä siinä jo filettiveitsellekin halusi oikeita töitä, haukien ja peukalon pistelyn sijaan.

Sidonnan uudelleen herättely käynnistyikin uudella innolla, kun runko-osan saattoi tehdä kavereiden ohjeistuksen mukaan myös teipin ja kutistesukan avulla. Tuolla linjalla meininki jatkuikin vuosia ja uistinteippiä kului "neliökaupalla". Intoa alkoi yllättäen löytyä, kun sidonta oli puolet helpompaa, ja vaikka perhot eivät kovin kummoisia olleetkaan, lohennäköisiä kaloja tuli. Teipillä ja karvoilla. On se lohi vaan viisas eläin.

Teippirunkoisia perhoja tehdessä sidoksista tuli pääsääntöisesti melkoisen lattanoita ja karvaa teki mieli nostaa ylöspäin kaiken maailman silikoniputkenpala-virityksillä ja kondoomeilla, jotka tungettiin runkoputkelle, ja joita sai sitten korjailla jokaisen heiton jälkeen. Ja tietysti siinä lättänälle putkelle tapahtuneessa karvojen sidontavaiheessa, lanka karkaili miten ja minne sattuu, hermoja koetellen. Sidoksista yksi viidestä oli kutakuinkin "siisti" luomus.

Onneksi aikanaan kirkkaan kutisteputken saanti vaikeutui Tampesterin kaupoissa ja oli siirryttävä pelkän kimallerunkolangan käyttämiseen. Sama pliisuilumeininki kuitenkin jatkui siiven olomuodossa ja lattialle karanneet karvat pitivät imurin masupussin täyteläisenä. 

Jossain umpikyllästymisen vaiheessa sidonnan evoluutio sitten eteni taktiikkaan, jossa  runkolangasta tuli tehtyä "mötti" rungon etuosaan, kiepauttamalla runkomatskua "kasa" aivan siiven sidontakohdan alle. Ja vastaavasti sidontalangasta tehtiin toinen pienempi "mötti" hieman runkolangan päätteen edelle, niin että väliin jäi 2 millä vapaata putkea, jonka kohdalle karvat tulivat. Tällä tekniikalla karvat pysyivät jo miltei väkisin aloillaan ja haituvat alkoivat nousta pystympään. Perhot alkoivat kummasti pörhistyä, toiset enemmän ja toiset jotenkin.

Itse putkien sidonta alkoi luistaa, mutta samalla kellon lyömällä virisi idea helmestä jossa olisi vastakkaiset kartiot ja sidonnan voisi tehdä kartioiden väliin saman efektin toivossa. Vuosia ajatus kyti päässä, välillä vähäsen ja välillä ei alkuunkaan. Kaikki kohdalle osuneet nappi ja krääsäkaupat koluttiin lävitse, mutta mitään ei kuitenkaan löytynyt. Eikä perhomateriaalivalikoimistakaan sellaista ollut silmiin osunut, vaikka moisen olemassaolo vaikutti varmalta asialta. Sorvaamaankaan ei moista härpäkettä viitsinyt alkaa.

Alkukeväällä 2015 sikisi viimein päätös, että asialle oli tehtävä jotain. Jostain oli vain veisteltävä se pirun vastakkaiskartioilla varustettu palikka ja aloitettava jännät testailut. Ensimmäiset  piirrotetut ja mitoitetut kokeilut eivät juuri natsanneet. Karva ei noussut ja perhon pään koko ei miellyttänyt. Mutta itse sitominen oli kyllä heti huomattavan helppoa. 

Muutama heikompi koe-malliversio myöhemmin, kalastuskausi oli jo ennättänyt Torniolla kolmannelle viikolle kesäkuuta, kun hyppysiin viimein putosi versio, jolla perhon karvat pölähtivät kunnolla pystyyn ja putkarin sitominen oli edelleen naurettavan helppoa. 

Tuohon asti meno Matkakoskella oli ollut aivan jäätävää ja Ruotsin puoleiselle rannalle oli jo vedetty useita yli 20 kg lohia. Juhannukseen mennessä protoperhoja ei juuri veteen raskinut laittaa ja niiden tehtäväksi oli jäänyt pelkkä tuulessa hulmuaminen. Oikeastaan uutta systeemiä ei edes malttanut saati ehtinyt kokeilla, kun vanhat sudit pitivät miestä tasaisesti vuorokausijäähyllä.

Juhannuksen jälkeen kalojen nousumäärä alkoi pudota. Ja vedenpinta. Mutta kalamiehen nollapäivät sentään lisääntyivät. Meni useampi päivä ja kaikki vanhat oljenkorret, ennen kuin siiman päähän eksyi hieman pidemmäksi aikaa uusin protomalli fluorivihreäksi ympärisidotuksi sidottuna. Ja se kokeilu ei enää tuntia pidempään kestänyt, kun lohenpiru näytti kapineelle vihreää valoa.

Harvemmin reilusta kutosesta lohesta on ollut niin paljon iloa, sen joskus saadun ensimmäisen lohen jälkeen, kuin tuolloin oli. Eikä ilot ja pidot siihen loppuneet, kun muitakin kaloja Matkakoskesta vielä löytyi, vaikka eivät jättejä olleetkaan. Ohutta luottoa uuteen peliin oli syntymässä.

Seuraava kunnon kalareissu osui elokuun puoleenväliin ja Skellefteå:hon. Paikka oli entuudestaan täysin outo ja niin olivat kalastustavatkin. Paikallisessa kalaliikkeessä neuvottiin heittämään 60g Tobyä, sillä muuhun kalat eivät kuulemma elokuussa purreet kiinni. Jos joskus sanotaan, että "matkailu avartaa", niin tämän tiedon jälkeen ei enää osannut arvioida "mihin suuntaan" avarrusta tuli suorittaa. Rantaan talsiessa neuvosta miltei jo ottikin vaarin, kun 20 äijää takoi iltapäivän auringossa Heavy Tobyä kaloja kuhisseeseen jokeen ja tärppejä riitti. Kylkitärppejä.

Siinä ohessa muuta ei ollut tehtävissä, kuin painaa perhoa punttimeiningillä sekaan ja soronoo. Soronoota siitä sitten tulikin, kun siimat olivat lusikkamiesten kanssa sotkussa koko ajan ja olikin paree pakata rojunsa kasaan ja palata yön partaalla takaisin asiaan. 

Juuri ennen pimeää palailin takaisin rantaan ja tuolloin viimeinen lusikkamies käynnisteli Volvoaan poistumisen merkiksi. Ranta oli täysin tyhjä ja tuli vapaa. Tilanne oli uskomaton, sillä edessä pintoi vähintään 10 kalaa minuutissa ja ranta oli tyhjä. Vesi oli laskenut miltei metrin iltapäivästä ja H2O liikkui nihkeästi. Joten usko tärppiin miltei 30 asteisen päivän jälkeen oli kokolailla nolla.

Ojaan alkoi pian upota kaikkia perinteisiä putkia tummissa ja kirkkaissa väreissä. Horoa ja poroa.  Parin tunnin pommitus pintojen lomaan ei antanut väräystäkään, kuten yli viikon kestäneiden helteiden lomassa sattoi uskoakkin. Sitten siimanpäähän eksyi violettimusta ympärisidottu protoperho, ehkä jopa vähän herjalla. Ja jumalaude alkoi tapahtua.

Ensimmäinen heitto protolla ja majapaikan emännälle luvattu syömäkala roikkui männynoksassa. Nätti 3-4 kilon pakastelokeroon mahtuva titti. Seuraava heitto ja. Tovin väsyttelyjen jälkeen saman puun oksaa koristi 9 kilon lohi. Kolmas heitto ja rannalle tuli noin 7 kilon lohiotus, jota ei enää tohtinut puuhun ripustaa ja se oli jo päästettävä takaisin kasvamaan. Siitä seuraava heitto ja kiinni juntannut varmasti kymppikala veti aivan rannan tuntumassa itsensä rytösiimoihin loppumetreillä sekaisin ja koko ja laatu jäivät arvoitukseksi.

Touhussa ei yht´äkkiä ollut mitään järkeä. Eikä sitä järkeä ollut seuraavassakaan heitossa, kun taas rannalle löysi tiensä kuuden kilon kala, joka jatkoi myös matkaansa. Sitten väliin mahtui jo yksi tyhjäkin arpa ja siitä seuraavalla oli vielä nopea näpsy, joka irtosi ensimmäisten sekunttien aikana. Sitten joesta vedettiin loputkin tulpasta pois, tai vedettiin hana kiinni ja vesi pysähtyi. Ja kalantulo. Mutta tämä ei muuten haitannut virtaamatta jääneen pisarankaan vertaa...kun protossa alkoi selkeesti olla jotain meininkiä.

Tuliko tästä viimein jotain järkiperäistä näyttöä proto-holkin käytölle? Ainakin pari astetta lisää intoa jos ei muuta ja kaikki mukana olleet 10 holkki-kappaletta muuttuivat seuraavana päivänä tummiksi putkareiksi. Eikä ihan turhaan, sillä seuraavana yönä holkkiin tehdyt perhot antoivat vielä noin kuuden kilon taimenen ja seitsemän kilon lohen, jotka jatkoivat matkaansa. Ja tuolloin virtaus oli miltei nolla. Tuon yön jälkeen sattumaan ei enää oikein uskonut ja tässä oli oltava jotain erikoista. Ja sitähän siinä olikin. Teippirunkoisesta putkiperhosta evoluutio oli nähtävästi harppaamassa parilla askeleella muiden muovituotteiden suuntaan.

Skellestä testimatka jatkui suoraan Bodeniin ja totaalisen varmoille puruille, kun paikalla olleet kaverit hehkuttelivat pohjustavissa viesteissä jokaisena yönä joesta nousseen yli 50 kalaa. Kun elokuinen yökalastus tuolloin alkoi Bodenissa, ei rannalla enää tarvinnut seistä yksin. Tiukassa 50 miehen komentoringissä protoperho antoi kuitenkin vain yhden noin 3-4kg taimenen ja kaksi muuta kalaa tuli vanhoilla perhoilla. Tämä kokeilu jäi vain yhteen yöhön ja oli palattava kotiin. Valmistautumaan uusiin koitoksiin.

Tästä viikko ja koitti paluu Bodeniin viikon leirille. Olosuhde oli muuttunut ja vettä meni joessa 800 kuution luokkaa. Proton testailu alkoi toiveikkaissa merkeissä, kun kalaa nousi edelleen joesta ennen näkemätöntä tahtia, 50 - 60 kalaa yössä. Mutta mitä vielä. Yhtä ihmeellistä, kuin oli  Skellessä koettu usean kalan huippumomentti, oli myös se, että Bodenin mätössä sama peli tarjosi täyden NOLLAN. Kun wanhat sidokset antoivat samalla reissulla sentään vajaat 30 kalaa. Tilanne siis meni laidasta laitaan, eikä oikein tiennyt itkeäkkö vai nauraa. Evoluutioteoria selkeästi  himmeni ja päänahan hilse kohtasi aiempaa useammin kasvualustaansa raapivia sormia. No, kehitys kehittyköön jos kehittyy ja eteen päin.

Mutta oliko palikkaan sidotut perhot jotenkin virtausherkkiä vai ei? Kun rankasti, tai miltei väkisin vedessä pörheänä palikan avulla pysyvä perho varmasti otti virtausta vastaan eri tavalla kuin perinteiset sudit? Mutta siinäpä sitä oli todistamista ja miettimistä. Teorioillensa. Parinkymmenen lohesteluvuoden aikana uskomus kalan kiinnostumisesta perhoa kohtaan, on koko ajan liukunut poispäin värien merkitysten maailmasta, juurikin tuonne heitetyn perhon virrassa käyttäytymisen merkityksen suuntaan. 

Teoria- ja käytännonkokeiden viimeinen niitti ja rasti oli syys-lokakuussa tehty parin viikon reissu Vancouver Islandille. Tuolla ensimmäiset kolme kalapäivää olivat täysiä katastrohveja, kun joet olivat tulvassa ja kalat eivät hipaisseetkaan perhoja. Ja mätimiehilläkin oli vaikeaa. Näimpä oli etsittävä padottu joki, jossa vesimäärä olisi jotenkin järkevällä tasolla. Googlen avulla se löytyikin, mutta tuollakin vesi liikkui laiskasti ja sen parhaalla "poolilla" virtaava kohta oli vain parin metrin levyinen. Apaja oli ennemmin ehkä perhopaikka kuin punttikolo. Erinäisten viritelmien ja kokeilujen jälkeen siimanpäähän eksyi kettuperho, jossa oli käytetty protopalikkaa pohjana ja bombarda sai toimia veteensaattamisen kyytipoikana. 

Vartin bombarda lilluttelun jälkeen helvetin ja kuoleman rajamailla laahustellut kuningaslohi viimein  imaisi perhon kitaansa ja munat poistuivat arvokkaasta padasta. Taas oli vihreää valoa vilkkumassa keksinnön puolelle. Ja tuo vesien romulus oli lopulta sen hellepäivän ainoa kala ja vieressä sentään kymmenkunta muuta kalastajaa kävi onkimassa tyhjää. Jess. Hienoa. Tämä palikkahan toimii kettuperhossakin, oli tuon päivän lopputulema. 

Yksi homeinen kingi oli kuitenkin vasta alkusoittoa ja siinä kohtaa ei ollut hajuakaan pian tulevasta lohitanhusta. 

Bombardapuro jäi taakse ja vaihdoimme jokea. Seuraava joki oli ennestään tuttu ja kalapaikkakin heti tiedossa. Tällä joella vesi oli tautisen matalalla kuivan kesän vuoksi ja laskuveden aikaan sen yli kahlasi vaivatta. Aiemmalla reissulla löydetyt ottimontut olivat kuitenkin vielä syviä ja kalat näyttivät niissä viihtyvän.

Kalastelujen alussa meno yltyi välittömästi hurjaksi. Toinen heitto jokeen protolla ja kingi oli jo kiinni. Pari heittoa väliä ja seuraava patukka kiskoi jo perhosta karvoja hampaillaan irti. Raju startti ja ei se siihen hyytynyt.. Välillä koukut suoristuivat ja siimat paukkuivat poikki ja Bugit alkoivat heti vähentyä. 

Ensimmäisen vuorokauden aikana 13 kalaa oli käväissyt rannalla kettuprotolla ja monta oli päässyt irti. Kalastuksessa muuttuvia tekijöitä on tietysti aina monta ja tilanteita vaikea verrata, kun kaksi miestä kalastaa samalla rannalla, mutta satoja lohia kotoisilta vesiltä vinssanneella vieruskaverilla sarakkeessa koreili pari tapahtumaa. Ja omilla edellisen reissun ottikoneilla ei ollut tullut tärppiäkään..WTF ja jännää.

Ensimmäisen päivän kokokohtia, oli hetki, kun heitetyn puntin apuna oli käytettävä onkikohoa, jotta perhon sai liikkumaan edes hieman joessa, vuoroveden jarrutettua joen virtauksen vessanpytyn loppuporeilujen tasolle. Eli punttisiimaan pujotettiin 15 senttiä pitkä foamikoho, kannattamaan 50 rammaista heittopainoa irti pohjasta. Tuon viritelmän käytös oli kuin bombardalla konsanaan, mutta puntin asiosta pohjan pystyi tuntemaan paremmin. Viritelmän koestuspaikka oli mökkilaituri, ruokatauko kun oli meneillään.

Ensin tietenkin kokeilimme läpi vaaput, lusikat ja lipat, josko joku sadoista edessämme köllineistä laiskiaisista oli niihin käynyt kiinni. Ja emme saaneet hipaisuakaan mihinkään värkkiin. Sitten kokeiluun lähti kohoviritys protoperhoineen päivineen ja olut naurujen kera kiduksiin, nopealla huikalla. - "Jumalauta jos tähän joku ottaa kiinni niin...uimaan lähen",  kuului mielen syövereiden ääni sanovan. Vain kymmenkunta heittoa myöhemmin ja simmareita olisi saanut alkaa kaiveleen esiin. Vajaa kymppi ja vihainen kingi oli tosiasia. Ja liki tyynestä ojasta...

Seuraavalla ruokatauolla sikisi päätös, jotta tämä on jollain muotoa patentoitava juttu. Jotain uutta, eikä pelkästään sidonnan kannalta. Tämähän toimii joissain olosuhteissa erittäin hyvin, kun muihin suteihin vertaa. Ainakin omassa ongessa, mutta varmaan voisi toimia muillakin. Tarjosin vähiin käyviä protoja kaverille heti kokeiltavaksi ja siitä ei tullut kauppoja. -"Pidä palikkas vaan siä pussissas", kuului perinteinen ylpeän kalamiehen vastaus.

Se oli hyvä vastaus se, sillä reissun loppupuolella kymmenien kingien ja muiden lohien kurituksessa perhot räjähtelivät ja pohja ja kalat veivät omansa. Vaikka rikkoutuneet protoperhot pystyi pääasiassa korjaamaan poistamalla karvat holkin päältä, protojen pussukan pohja alkoi reissun edetessä häämöttää. Ja tavallista perhoa ei enää edes halunnut kokeilla, sillä ne eivät antaneet yhtä hyvin tärppejä. Jonkunlaiset vakuutusasiakirjat proton puolesta tämä reissu kirjoitti alitajuntaan. Tätä ulos, ja muillekin kokeiluun. Jutun takana siis kehtaisi seistä selkä suorana.

Mutta mikä se sitten on se tämän palikan juttu? Missä ja miksi se toimii? Kalajuttuna voisi mainostaa, että aina se toimii, niin kuin toimii. Ja niin toimiikin. Tähän voisi vaikka itse Matti Nykänen yhtyä.

Yhden kesän uittojen perusteella ja onnistumisia ynnätessä, miinuspointseja palikalle vaikutti ropisevan, kun holkkiin tehdyillä putkiperhoilla kalasteli syvässä( yli 2 m) ja nopeasti virtaavassa vedessä, jolloin pääsiimaan kohdistuu suuri paine. Ehkä perho on noissa olosuhteissa liian nopea pörheytensä ansiosta, en tiedä varmaksi, mutta siltä se ensituntumalta vaikutti ja lääkettä ongelmaan ei ehtinyt löytää. 

Plussapalleroita proton lootaan ja saalispäiväkirjaan paukahteli, kun vesi oli matalalla ja virtaus melko nopeaa. Tai vastaavasti kun virtaus oli hidas ja kalastussyvyys matalahko. Jälkimmäisessä tilanteessa perholle oli annettava itse hieman sivuviistettä, jotta kalojen kiinnostus heräsi. Eräs jännä havainto oli se, että pariin otteeseen proto-perhot toimivat hyvin, kun käytti heittopainoa joka meni todella vahvasti pohjia myöten. 

Koska kaikki koekalastukset tehtiin syntisen punttikalastuksen avulla, oli eräs seikka varsin mielenkiintoinen. Nimittäin kylkikalojen määrä, joka on näiden päivien polttavimpia trolli-aiheita netin syövereissä. 

Sitä ei osaa yhden kesän perusteella sanoa, vaikuttaako perhoon palikan ansiosta tuleva pörheys myös siihen, etteivät kalat tarttuneet perhoihin vahingossa ulkoapäin kiinni. Mutta protoperhoihin kesän aikana osuneista kaloista, joita kertyi karvan alle sata, oli 80 - 90 prosenttia suusta kiinni. Havainto oli mielestäni melkoisen positiivinen seikka ja olisi tulevan kesän jälkeen jännää kuulla toisilta tähän palikkaan perhoja sitoneilta kalastajilta palautetta tämän asian tiimoilta. 

Jotta mutta, mikäpä tästä on positiivisesti alkaneita testailuja jatkaessa ja tutkaillessa ja uusia juttuja kehitellessä. Näin tämä palikka on pikkuhiljaa muodostunut ja syntynyt, vuosien saatossa.

Mutta heitetäänkö Suomi maailmankartalle tällä uudella keksinnöllä?! Tai jos ei muuta, niin ainakin vakiinnutetaan paikkaa Ruotsin ja Venäjän välissä :D 

Perinteisiä sidoksia ei missään nimessä tällä kannata täysin korvata, mutta oma lokeronsa sillä varmasti on, perhonsitojan tarvikelootassa!

Ja siitä nimestä...pienestä keksinnöstä kun on kyse, niin vesikirppu lienee palikkaa hyvin kuvaava nimi...eli RiverBug...vai onko se palikka sittenkin vain River Ranger:in omia partakirppuja...no, ota nyt Rangerista selvää.. :)

Kiitos Mielenkiinnosta ja kireitä siimaksia kaikille aktiivikalastajille!

Terveisin

Juhani "River Ranger" Repo