Suomi-jätkät Omanissa kalassa

Giant trevally oman kalastus

Kuva: Giant trevally 35 kg.

Tässä tarina kahdesta suomalaisesta kalamiehestä, jotka lähtivät tavoittelemaan kalastusunelmaa Omaniin. Alue on tunnettu giant trevally -kaloistaan, jotka ovat väkivahvoja tappelijoita siiman päässä.



Kello kolkuttelee lupaavasti puoltapäivää kohti ja luihujalkaisen haikaran guanaamat kivet aallonmuttajalla alkavat käydä tutuksi takapuolelle. Onneksi kivet joiden päällä istuskelee ovat sentään kuumia ja ne lämmittävät Kanadan retkellä jäätyneitä "kiviä" mukavasti ja eturauhanen kiittää.
 
Vaikka alapää kuinka kiemurtelisi kiitoksissaan, yläpäässä orastavasti kiehuu. Luvattu venekyyti Al Hallaniyah:in saarelle on jo pari tuntia myöhässä. Takana on rapiat 30 tuntia kiitorataa, taksia ja talvea pakoon lähteneen mielestä yli-ilmastoitua lentokenttäbussia ja viimeisestä ruuanmurustakin on kulunut jo kokolailla 10 tuntia, ellei mini Snikkerssiä lasketa reissaajan kenttälounaaksi. Lyhyesti tiivistettynä fiilikset hipovat DNA mainoksen äijän ajatuksenjuoksua. Onko tässä touhussa taas mitään järkeä?"
 
Tuossa ajassa kahden kalamiehen "kivet" oli roudattu maaliskuun huurtamalta Pirkkalan lentoasemalta Shumiwiayn venerampin kiville paistumaan 40 asteen paahteeseen. Odottamaan venettä, jonka piti olla rannassa 7:30 A.M. Mekin olimme rannassa vasta 9:00 A.M., joten sitä luuli jo myöhästyneensä koko kuljetuksesta.
 
Mutta, autokuski tuossa iloksemme ilmoitteli taas uutta tietoa, että vene lähtee saarelta noutoretkelle vasta puolen tunnin päästä, kunhan laskuvesi alkaisi ja pienentäisi aallokkoa. Selityshän se tietysti on tuokin. Jahas, puolituntia tässä taas haihtui ilmaan, kuin maahan kaatunut puolen litran vesipullon sisältö. Ja sitten haihtui autokuskikin, kuin rosvopaistin kypsentäjä kusihätään vedoten. Kunhan vain oli ensin ilmoittanut, että vene lähtee vasta tunnin päästä, kun tuuli on edelleen niin kova. Lähti kuulemma hakemaan kyliltä juotavaa.
 
No, ei siinä mitään, kyllähän täällä tarkenee ja farkutkin on jo raskinut vaihtaa sortseihin. Aurinkorasvaakin voisi kohta harkita, jos pidempään joutuisi odottamaan...
 
Voisiko reissu alkaa kuumottavammilla tunnelmilla? No, kyllä voisi.
Salalah:ista olimme saaneet kyytiimme ranskalaisen kalaoppaan, joka oli aiemmin viettänyt saarilla paljon aikaa ja jälleen ilmiselvästi liekeissä GT-paratiisiin paluustaan. Jopa niin liekeissä, että autokuskin haihduttua tämä alkoi virittämään kalavehkeitänsä kuntoon jallittaakseen aallonmurtajalla parveilevia pikkukaloja. Tuollainen toimintahan aiheuttaa oitis saman reaktion minkä naapurin ruohonleikkurin käynnistys aiheuttaa vieruskaverissa...eli "minä kanssa". Kerrostalossa ikänsä asuneena olisi kuitenkin pikkuhiljaa tajuttava, ettei sitä ruohoa tarvitte alkaa leikkaamaan sen ihanan pärinän alkaessa. Se jääköön huoltoyhtiölle. Ja sama voisi koskea kalastustakin. Ainakin kun joku alkaa heittelemään vierailla vesillä, vieraassa maassa. Etenkin arabimaassa, joissa päiväsakot lienee jaetaan raippoina.
 
Moni kuitenkin tietää sen kalamiehen poltteen, mikä pitkän reissaamisen jälkeen nivelissä odottaa vapautumistaan ja himojaan on vaikea hallita. Ei niitä ikäkään taida laimentaa. Niinpä ei vain jaksanut enää odotella kyytiä lopulliseen "paratiisiin", mistä saisi varmasti. Ja paineita oli purettava jo aallonmurtajan kivillä. Siis heittopaineita.
 
Tovin heittelyn jälkeen oli kuitenkin todettava touhun olevan järjetöntä viimeisten energiarippeiden haaskausta ja vehkeille yrittikin pian etsiä mahdollisimman turvallista lepopaikkaa kaiken hiekan ja kiven keskellä. Ja se löytyihän turvallisesti omien matkatavaroidemme päältä, jotka jo hehkuivat kuin Helon kiuas armottomassa paahteessa. Matkatavaroiden vieressä köllötteli osa tulevan viikon ruokatarpeistamme, joiden kylmäketju oli jo melkovarmasti ruostunut taivahan tuuliin.
 
Virvelin liityttyä auringonpalvontaan mukaan, samaan aikaan rannassa ravasi koko ajan toinen toistaan hienompaa autoa ja ihmistä pällistelemässä kalpeita turisteja ja kenollaan olevaa ITKK:n kokoista virveliä. Ja me odotimme kiivaasti meidän autokuskin paluuta juomanhakureissulta, hikivarastojemme vedellessä viimeisiään. Hikipisaran numero 1456 kohdilla rantaan kaahasi uudenkarhea harmaa maasturi ja siitä ulos harmaaseen paikalliseen kansallisasuun pukeutunut mies, jota tuntui niin virvelöivä opas kuin maassa makaava heittotyökalukin heti kiinnostavan. Parin mulkaisun jälkeen mies astui takaisin autoon pitämään pikaista palaveria valkopukuisen kaverinsa kanssa. Jotain legendaarista oli selkeästi tekeillä... 
 
Mukavasti paahteessa lämmenneet "kivet", alkoivat äkillisesti vetäytyä takaisin talviasentoon, kun ranskis oppaamme kuiskasi autossa vielä odotelleen kaverin olevan Shumiwiayn kylän poliisi-setä. Viipymättä mieleen juolahti pikainen laskutoimitus tilanteesta kaavalla: turisti + virveli + kalastus + poliisi + vierasmaa + ei kalastuslupaa= ONGELMA onkimiehelle, etenkin jos kaikki kalastusvälineet matkaavat konttorille kukkakepeiksi.
 
Tiedossa oli, että kalastuslupa Omanissa tarvitaan jopa rannalta heittelyyn. Kun taasen ollaan omanialaisen firman asiakkaana ei lupia kuulemma tarvita, kuten nytkin saattoi ajatella. Mutta sillä hetkellä meidän ainoa "firman mies" oli hakemassa kumipyöräkamelillaan muumi-limuja jossain päin aavikkoa ja ranskalainenkin kalpeni kuin Napoleonin varjo viimeisen taistelunsa jälkeen. Kauaa ei autossa käynnissä ollutta palaveria tarvinnut sivusilmällä seurata, kun kohta joutuikin jo tekenään tuttavuutta poliisin kanssa. "Käsipäivään" ja muutaman peruskysymyksen, nimen-, mistä ootte kotosin-, mitä teette täällä-, jälkeen kuului sitten se kysymys mitä oli odotettu. - "Onko teillä kalastuslupia?" - "Tarvitsette kalastusluvat jos kalastatte Omanissa"... Samalla hetkellä pääkopassa pyöri jo kauhufilmi, missä vapatuubit ja stellat ja popperit matkaavat poliisin ilmastoidulla maasturilla "jonnekkin" parempaan paikkaan. Tulikohan siinä koettua yllättävää koti-ikävääkin, plus tarvetta nitroille. Se muistikuva on jo hämärän peitossa.
 
Huoli oli kuitenkin hätää pienempi, sillä lopulta gestapon edustaja ymmärsi englannin ja viittomakielen sekotuksella sönkötetyn alibimme saarella odottavista "kalastusluvista" ja matkanjärjestäjästä.
 
Pienen tuumailun jälkeen miliisit poistuivat taivaanrantaan ja helpotus valtasi mielen. Mutta jumankauta siinä vaiheessa alkoi jo oleen kuppi täynä sitä itteensä. Mitä tästä vielä tulee? Ja missä se kuski viipyyy - veneestä puhumattakaan! Eikä siinä aikaakaan vierähtänyt, kun kuskimme tuli huurteisten pepsipullojen kera tiedustelemaan mitä kuuluu, ja kehumaan "no problem", ja josko haluaisimme mennä lähimpään hotelliin odottelemaan sitä venekyytiä, joka lähtisi parin kolmen tunnin päästä meitä noutamaan...? Kiva, lähdetään hotelliin... Tästä startista ei puuttunut kuin skorpionin pistos. Auringonpistos oli jo kokolailla hallussa.
 
Kosteaa kyytiä
Kello se kolkutteli, jotain kolmee iltapäivällä, kun ranskalainen kolkutti hotellin oveen samalla kehuen lautan lähteneen paratiisisaarelta. Meille oli etukäteen myyty ensimmäisen iltapäivän kalastuskin. Tai olihan siinä venerampilla saanut vähän heitellä milteipä poliisisaattueen vartioimana.
 
Kauan odotetulle venematkalle lopulta päästiin vajaan tunnin lisäodottelun jälkeen. 12 metrisen avoveneen kyydissä rantaan palasi kasa kalamiehiä ja meidän lisäksi paluukuormana veneeseen hyppäsi kolme muuta kaveria Etelä-Afrikasta, jotka kyllä osuivat ajallisesti melko sopivasti venerantaan. Väistämättä tilanne haisi siltä, että venekyyti oli jo alun alkaen sovittu myöhäiseen iltapäivään tuuliviireistä ja vuorovesistä piittaamatta. Toisten kanssa.
 
Tunnin venematka saarelle olikin sitten luku sinällään. Kuuma, kostea, hikinen. Kun kiulun takalaudassa on pari 200 hummaista tuupparia ja meri väreilee reilun metrin aaltoina vasten menopelin keulaa neljänkympin vauhdissa, niin vettä lentää ja venettä hakataan ihmisen takalistoon, lujaa.
 
Moinen horisontaalinen tukkijoki piti huolen, ettei yksikään päälle puettu vaatekappale ollut kuivana saarelle rantauduttaessa ja kaikki kamat oli yhtä tönkkösuolattua silliä. Jotain tavaroista lensi välillä mereen ja tyrskyt nielivät Mikan luottokalahatunkin. Mutta paratiisisaarelle viimein päästiin kuin päästiinkin ja matkamiehen kellon saattoi pysäyttää. Takana tutut 40 tuntia matkustusta ja taas oltiin kohtalaisen mörönpersiissä Al Hallaniyah:in saarella. Tuolla matkamäärällä ei sivistystä kuitenkaan vielä täysin päästy karkuun. Saarta kun asutti parisensataa kalastajaa, yksi parturi, paikallisen supermarketin pitäjä ja ”continental breakfast” tason ravintoloitsija. ”Michelin” tason vohvelinpaistajat eivät saarta taida tulevaisuudessakaan saastuttaa.
 
Aivan ensimmäisissä suunnitelmissa tarkoituksemme oli vetää Omanin reissu telttamajoitukseen perustuvalla taktiikalla alueen pikkusaaria hyväksikäyttäen. Mutta aluksi kaavaitu matkanjärjestäjä (Sumahram  Falcon Tours) alkoi aivan hetkeä ennen reissua pyytämään telttakivasta ja kuuden päivän reissusta 8000 euroa kahdelta hengeltä. Tämä oli selkeästi jotain muuta kuin oli ensin sovittu ja tälläiseen nokitukseen kenenkään ei tule suostua. Niinpä  lopulta oli ”tyytyminen” puolet halvempaan ratkaisuun.
 
Oli taivahan tuuri, että vielä kolme päivää ennen lentojen lähtöä saimme varattua toisen veneen, kipparin ja majoituksen. Ja yönsä sai sentään viettää ilmastointilaitteen viilentämissä majatalohuoneistoissa. Lisäksi majapaikka oli 10 minuutin venematkan päässä ”Hot Spotista”.
Pienten järjestelyihin liittyneiden alkuvastoinkäymisten jäätyä kaikkinensa taakse, asetelmat tuntuivat olevan katetut kaikkien aikojen kalareissuun! Eikun vehkeet tanaan!
Kovaa merenkäyntiä
Ensimmäinen aamiainen kauhottiin naamariin kukonlaulun aikaan kuudelta. Kohtuullisen napakka ja arkinen herätys heti ”loman” alkuun. Heti luulot pois. Aamiainen koostui parista paistetusta munasta ja kasasta rumpukalvon sitkeitä pita-leipiä, joiden alas takominen suoritettiin vahvalla kahvilla. Ja siihen vielä vähän jukurttia kyytipojaksi. Hallaniyah:issa rohkea ei syö aamiaisella rokkaa, vaan muroja jollain kilinmaidon tapaisella valkoisella nesteellä.
 
Samanaikaisesti kun majatalon kattoterassille katettu aamiainen oli syöty, oli havaittavissa, että parin kattopilarin väliin sidottu riippumatto muistutti enemmän lähisukulaistaan lentävää mattoa kuin itseään. Heti aamusta vallinnut turbulenssitilanne pyöritti väkevästi mattoa ja laittoi myös veneiden kipparien päät pyörimään. Siihen väärään tyyliin. Niinpä spekulaatiot merelle lähtemisestä käynnistyivät.
 
Nopeasti kipparikilta totesi, että on parempi odottaa parisen tuntia jotta laskuvesi lähtisi jarruttamaan tuulta ja tällöin olisi paremmat mahdollisuudet päästä merelle. Tämä pieni armolepo tuokio osui kuin tiira salakkaan, sillä verigreippiä muistuttaneet silmät kaipasivat pientä tuutu-taukoa itse kullakin.
 
Pari tuntia vierähti tuutulandiassa varsin nopeasti ja tänä aikana Etelä-Afrikan vahvistukset olivat punoneet juoniaan kippareiden kanssa. Tuulisten olosuhteiden jatkuessa ja silmälevon aikana oli syntynyt päätös kokeilla kalastusta saaren avomeren puoleisella rannalla, jolla joku oli kuulemma nähnyt edellispäivinä paljon ”beittiä”. Pitkän matkan ja odottelun jälkeen kaikki toiminta, jossa jotenkin pidetään vavasta kiinni, riitti innostuskertoimen huimaan nousuun. Aikaisempien reissujen kokemusten perusteella ”beitti” tietää usein myös jonkinlaista ”baittia”.
 
Tuokiossa olimme hilanneet itsemme ja 5 muuta henkilöä Hiluxin kyytiin kuin ISIS- taistelijat konsanaan; osa sikaosastolle, osa autoon sisälle. Alkoi matka saaren pohjois-osiin. Ja vapa-aseistusta oli mukana pienen armadan tarpeiksi. Luulisi, että täysin kiven ja hiekan valtaamalla saarella keskellä "ei mitään", todella tarvittaisiin pääasiassa Hiluxia kaikkeen liikkumiseen. Mutta ei tällä saarella. Ensimmäiset kilometrit paineltiin menemään pitkin uunituoretta leveää pikitietä, joka oli koverrettu todella suurella työllä ja Intialaisen halpatyövoiman avulla vuoren soliin.
 
Tien työnjälki hämmästytti ja tien tarpeellisuus kummastutti. Saarella kun ei todellakaan ollut kuin parisataa asukasta ja muutama hassu kalaturisti silloin tällöin. Ja mitä sitten oli tuon tien päätepisteessä? Komean tien päässä avautui 50 metriä juomapulloilla ja roskilla kuorrutettua hiekkarantaa ilman bikinibeibejä. Pääkalloa vääntäessä oikealle tai vasemmalle, pullomeri unohtui nopeasti ja askeleet alkoivat kummasti hakea heittopaikkaa beachiä reunustaneilta kallioniemekkeiltä. Etukäteen uhottuja pikkukala parvia todella vipelteli vähän siellä täällä ja pitempiä heittoja edesauttavia niemekkeitä oli ripoteltu kallioiselle rantaviivalle tasaisin välimatkoin. Periaatteessa kaikki oli katettu täydellisesti jonkinlaiseen kalastustoimintaan.
 
Niinpä kalaparvien päälle alkoi pian satamaan poppereita ja stickbeittejä kuuden vavan tulivoimalla. Vastaavanlaiset kalaparvet ovat esimerkiksi Andamaaneilla tarkoittaneet melkovarmaa petojen läsnäoloa ja tärppitoimintaa. Nyt tilanne ja maanosa oli kuitenkin eri. Vaikka rannalla oli ammattitaitoista tulivoimaa enemmän kuin Raatteen Tiellä, ei tarjottuihin vieheisiin vaivautunut kajoamaan yhtä tirriä kummempaa pietarin kalansaalista. Tämä ainokainenkin nousi oppaan toimesta, joka oli heti startissa kiipeillyt kauas rantakallioiden taakse piiloon. Joten sitäkään kalaa ei kukaan todistanut.
 
Kun muutoin tärppirintamalla tuntui olevan hiljaista, oli hauska huomata, että edes mustekalat kiinnostuivat popperista. Puolimetriset kalmarit tapasivat liukua vieheen perään aivan rannan tuntumaan asti, kuitenkaan käymättä kiinni. Vain musteen suihkautus näytös uupui tästä kalastus spektaakkelista.
 
Tämä parin tunnin alkuraapaisu ja vippailu upeissa maisemissa jätti enemmän kysymyksiä, kuin antoi vastauksia. Jotta mietittävää jäisi vielä hieman enemmän, oppaat päättivät viedä meidät toiselle ”hot spotille”, jonne päästäkseen todella tarvittiin jokaista Hiluxin maavarasenttiä ja vääntömomentin newtonia. Kun tämäkin paikka jätti upeista puitteista huolimatta kaikki kalatta ja perään lausuttiin kliseisesti ”lokakuussa rannat on täynnä kalaa”, ei voinut kuin alkaa vitsailemaan todellisesta turistivedätyksestä. Ensin ei päästä merelle ja sitten ollaan saarella väärään aikaan... Selittelyä selittelyn perään ja vähän joka saralla. Jutut alkoivat kaukaisesti muistuttaa Unto sedän kalahöpinöitä jo tässä vaiheessa.
 
Kovalla työllä höpinät teoiksi
Aloituspäivän aamuiset rantakikkailut vaihtuivat lopulta saman päivän ehtoopuolella veneestä tapahtuvaan kalastukseen ja todellinen poppailu saattoi alkaa. Meri oli tuolloin vielä kaukana tyynestä ja metriset laineet koettelivat popperia nykineen tasapainoelimien toimivuutta. Veneemme kun oli kokoluokaltaan economy tasoa.
 
Poppailut aloitettiin kahden saaren välisellä pakalla, jolla oli muutama matalampi vajaa kymppimetrinen kohta ja yksi laivan hylky. Saarten etäisyys toisistaan oli kymmenen kilometrin luokkaa, joten ihan pienestä pakasta ei ollut kysymys. Pakan ulkomeren puolella pohja vajosi satoihin metreihin. Mantereenkin puolella kymmeniin.
 
Ensimmäinen veneilysessio oli kuitenkin täysi vesiperä. Aallokko oli kipparin mukaan liian kova jotta kala nousisi pintaan ja seuraavana päivänä suuntaus otettaisiin suojaisimmille vesille saaren pohjois-osiin. Tähän suunnitelmaan oli helppo yhtyä ja seuraavana päivänä myös ryhtyä, sillä vain muutaman tunnin seisonta keikkuvassa veneessä oli antanut kalaukon pohkeille "elämänsä treenin". 
 
Tuli seuraava päivä ja menimme suojaisille paikoille. Kalastus saikin heti uutta pontta, kun koko päivän tulituksen tulituksen anti oli yksi ohi lyönyt groupperi ja ulkoapäin kiinni tarttunut milkfish, joka oli ulkohabitukseltaan kuin PhotoShopattu salakka. Maitokala ei nimestään huolimatta ollut mikään maito taistelija, sillä Mika sai todenteolla taistella otuksen ylösnousemuksen eteen. Oli myös hämmästyttävää, kuinka paljon näitä kaloja rannoilla liikkui, sillä niitä oli tuhansia! Se ei ollut hämmästyttävää, että ne eivät purreet vieheisiin, kun nautiskelivat ravinnokseen vain meren pieneliöitä. Kyseinen otus saattaa kuitenkin huolia pienen pintaperhon ruokalistalleen ja jotkut niitä ovat näin jallittaneetkin.
 
Meidän ruokalistalla oli kuitenkin vain GT:n tärppi ja se oli tilattu jo kauan aikaa sitten. Edellisen talven poppailut ja jiggailut, kun olivat jääneet väliin. Toisena päivänä naapurivenekunta oli sentään saanut sen tärpin, mutta harmikseen menettänyt hienon kalan. Kipparit ja oppaat jaksoivat lyödä vettä myllyyn ja kertoa tarinoita menneiltä vuosilta, jotta tunnelma pysyisi yllä. Tarinoita tukemaan majapaikan seinille oli ripusteltu kuvia toinen toistaan suuremmista trevallyista.
 
Kolmas päivä lähti liikkeelle samoilla aamurutiineilla. Puoli kuusi aamulla aamupalaa ja merelle, ennen kuin riippumatto toisin määräisi. Sitten kovaa takomista ja satoja tyhjiä heittoja kuin kaivoon konsanaan. Veneen kippari yritti edelleen pitää henkeä yllä kertomalla ”lokakuun kalamääristä” ja entisaikojen huippusaaliista. Liu´uimme saman pohjapakan yli kymmeniä kertoja erikulmista ja ei mitään merkkejä ei ollut havaittavissa. Välillä ohi lipui planktonia imuroivia rauskuja, hyppiviä delfiinejä tai muuten vaan onnesta leiskautelleita purjekaloja. Komeita otuksiahan nuo ovat. Aloimme kuitenkin vitsailla Mikan kanssa kaikkien aikojen vedätyksestä ja siitä kuinka oppaat kävisivät aamulla fläppitaululla lävitse kulloisenkin päivän kalatarinat.
 
Kolmannenkin päivän tarinat ja tyhjännyhtämisen katkaisi reilun tunnin ruokatauko, hiilaritankkaus, jonka jälkeen jaksoi taas heittää pimeään asti tyhjää. Tankit pysyivät täyteläisinä viimeistään pepsin avustuksella, mutta trevallyista ei näkynyt vilaustakaan. Pienet jigailu-tuokiot sentään antoivat pikkuruisia tonnikaloja ja makrillia malliksi, ja alati ympärillä hyppineet purjekalat pitivät jälleen lohenloikkia pilkkanaan. Pieneksi lohduksi pari purjekalaa vaivautui sohimaan poppereitamme karkealla kuontalollaan, mutta härmäläisten taidot tartutuksen suhteen loppuivat heti alkusekunneilla, kun vastaisku oli säädetty tasolle "salaman isku".
 
Illallisen aikana oli aikaa vaihtaa kuulumisia muiden kalamiesten kanssa. Oli mukava kuulla, että edellisenä iltana saarelle saapuneet Hollannin vahvistukset olivat aloittaneet "oman sessionsa" vauhdikkaasti. Omanissa kun oltiin. Heidän venekuntansa kokenein osanottaja alias ”pappa” oli kepittänyt veneeseen kaksi mojovaa trewallya ja jättänyt muut kolme vapasankaria nuolemaan näppejään. Etelä-Afrikan tiimi oli puolestaan onnistunut vinssaamaan veneeseen isomman purjekalan ja menettänyt pari. Kalaa siis oli ja löytyi, vaikkei ihan helposti osunut kohdalle. 
 
Neljäntenä aamuna oli koko remmiin tullut uutta sisua. Tai sisuksi sitä olisi sanottu, jos tämä olisi koskenut suomi-poikaa. Etelä-Afrikan ukot olivat ampaisseet merelle pilkkopimeässä ilman aamupalaa ja Lentävät Hollantilaiset yrittivät kokolailla samaa temppua. Suomi-verkkareiden kantajat söivät kiltisti ”puuronsa” kuten kuuluukin. Ja ihmettelivät "mihin ne muut ovat hävinneet"...kun saivat yllätykseksi santsata pöydälle jääneitä jukurtteja.
 
Toisten sähäkät aamusiirtymät trewallyjen aamupalapaikoille laittoi lopulta meidänkin nahkoihin hieman lisää virtaa ja veneeseen päästyämme kipparia kehotettiin laittamaan kulkupeleistä nappulat kaakkoon. Pakan hot spotille oli kerettävä ennen auringon lopullista nousua.
 
Viimeisenä pelipaikalle päästyämme kuulimme E-A:n miesten jo menettäneen 6 rouheeta trevallyä, joista kolmen turpavärkkiä jäi koristamaan popperi. Lisäksi vahinkolistalle pääsi tai joutui yhdet alushousut. Lieneekö kilinmaito tehnyt temppunsa, tai tärppi ollut liian räväkkä, mutta eräs sankareista oli jo joutunut näyttämään ahdille takamustaan laidan yli ja pers´karvan verran liian myöhään. Nyt oli selkeesti kalaa ja muuta liikkeellä.
 
Aamu jatkoi sarastustaan varsin tyynenä ja kymmeniä purjekaloja hyppi siellä sun täällä heittojen ulottumattomissa. Tyhjyys vaikutti kuitenkin jälleen vallanneen pakan. Tuntia paria myöhemmin, parinsadan metrin päässä heitelleillä hollantilaisilla näytti syntyvän oikeanlaista äksöniä veneen keulilla, kun porukan ”kuopus” vinssasi jotain vapaa rutisuttavaa otusta hampaat irvessä kohti maalia. Vartti tärpistä ja veneessä paukkuivat salamavalot JIHUU! -huutojen säestyksellä. Reilu nelikymppinen trewally kyllä laittaa hieman paatuneemmankin kalamiehen tuulettelemaan.
 
Veneemme kippari ei juuri kalaa olankohautusta kummemmin noteerannut ja jatkoi tuttua tulitussuunnan viittomista kädellään: - "tonne ja tonne". Viittomista tehostettiin lyhyellä kalastus-aforismilla:  -”nyt oli taottava, kun runsaista tapahtumista päätellen olioita todellakin oli liikkeellä”.
 
Hädin tuskin naapuriveneen trevally oli matkannut takaisin kotiinsa, kun Mikan popperi oli joutua elämänsä koettelemukseen järkyttävän kokoisen GT:n tavoitellessa kuplakapulaa veneen tuntumassa. Ohileipasusta syntyneet pyörteet olivat kokoluokkaa ”kymppiheppanen perämoottori” ja harmituksen määräähän ei voi edes sanoin kuvailla tai se ei ole painokelpoista. Tapahtuma oli kuitenkin tärkeä merkki siitä, etteivät aivan kaikki mitä teimme, ollut väärin. Plop-plop vaan ja kyllä se siitä, vaikka ihan joka heitolla vieheille ei löydy kiinnostuneita yksilöitä.
 
Pakan päällä liukuminen jatkui ehkä vartin edellisestä ja sitten peli oli selvä. Lienee Mikan heitto numero 1166, kun stellan näppituntumalla viiteentoista kiloon säädetty jarru alkoi naukua ja ranteet paukkua jäätävän tärpin merkiksi. Alkupyräys oli tutun sähäkkä ja pyörteistä päätellen kala ei ollut alamittainen kuha. Normaalisti tässä vaiheessa kuuluisi fiilistellä uskomatonta ja vaaroja täynnä olevaa väsyttelykokemusta, mutta tämä kala parka ei tiennyt mihin leikkiin oli lähtenyt. Mikan orastava sisuuntuminen ja nollannyhtäminen ynnättynä 100lb heittovälineisiin, saattoi tämän mukavan 35 kiloisen GT:n veneeseen reilussa parissa minuutissa! Nopeat valokuvat kalasta ja vapautus pienen elvyttelyn jälkeen. Jäätävä väsytys, jäätävä kala ja jäätävä heittotyö sen eteen. Mutta peli oli auki! Hymystä päätellen kipparinkin sydämeltä näytti vierineen kuormalavallinen hiidenkiviä mereen.
 
Tapahtumasta syntyi uutta tehoa ja intoa touhuun ja popperi alkoi jälleen lennättää sähäkämmin suolaista vettä kohti taivaita itse kullakin.
 
Kippari puolestaan otti selkeän taktiikan heittopaikan valinnassa ja ajelehdimme kerta toisensa jälkeen samaa pakanreunaa missä aikaisemmat tapahtumat olivat vierittäneet kiviä sydämeltä.
 
Kovin montaa kertaa ei kiulun tarvinnut tuuliajolla tyynessä killua, kun taas jysähti. Mikan pinkillä popperilla tuottaman kuplat ja pärskeet näyttivät toden teolla olevan varsinaista hiilihappoa alueen trevallyille ja niiden hampaille, kun edellistäkin isompi yksilö päätti poksauttaa purukalustonsa kapulaan kiinni. Heti ensimmäisellä syöksyssä kelalta lähti siimaa ihan tosissaan. Ohessa myös allekirjoittaneen peruukki oli leikkautua irti kireän siiman viuhuessa pään ylitse. 
 
Kaaosmaisten alkusekuntien jälkeen Mika sai nopeasti tilanteeseen ”vedon päälle”, kippari veneen moottoriin vedon päälle ja itse sai perinteisesti tyytyä kypäräkameran ”vedon päälle” laittamiseen.
 
Väsytyksen kaava ei paljoa kuitenkaan muuttunut edellisestä. Mika vei ja kala vikisi. Ainoat temput mitä kalan kanssa joutui tekemään, oli takakenon lisääminen ja väsytysvyön uudelleen asettelu. Kippari puolestaan piti veneen oikeassa kulmassa kalaan nähden. Tärpin vielä osuessa parinkymmenen metrin vedestä pyydettäessä, oli kalan väsytys kohtuullisen riskitöntä, kuin vaikkapa kympin vedessä, jolloin pohjan korallit ovat vielä suhteellisen otollisia siiman katkojia.
Giant trevally 45 kg
 
Kun kaikki tähtikuviot olivat mätsänneet näin hyvin kohdilleen, ei kenenkään tarvitse povata kalamiehen horoskoopista makasiko veneessä viiden minuutin steppilautatunnin jälkeen iso trevally. Kala joka oli varmasti pyytäjänsä ”unelma” –tasoa ja lajitovereidensa keskuudessa keskiluokkaa vauraampaa kastia.
 
Väsytyksen päätyttyä onnellisesti, kala irroitettiin niin nopeasti koukuista kuin mahdollista ja siitä otettiin mitat painon arviointia varten. Hallaniyatin kalastuksessa perusideana on vapauttaa kaikki trevallyt ja muut isomukset, jotta kalakannat pysyisivät suhteellisen ennallaan. Tämän yksilön kohdalla tuo visio ei valitettavasti päässyt toteutumaan. Pitkän elvyttelyn jälkeen oli todettava, että syvällä kiduksissa kiinni ollut popperi oli tehnyt liikaa tuhojaan ja mahtava kala näytti päätyvän mateen ruuaksi elonmerkkien haihduttua. Kipparille tämä ei näyttänyt olevan soveliasta ja kala poimittiin talteen. Tämä harmitti itse kutakin.
 
Pian kalan saamisen jälkeen suuntaus kävikin jo lounaspöytää kohti, eikä muita tapahtumia enää kontollemme suotu, eikä niitä pahemmin edes uskaltanut toivoa. Purjekalat sentään jaksoivat vielä veuhtoa ja esitellä hyppysarjojaan. Joitain niistä yritimme lähestyä, mutta laihoin tuloksin. Se ei juurikaan enää haitannut, sillä veneeseen oli jo saatu lihavia tuloksia trevallyjen muodossa.
 
Kaikkien venekuntien päästyä keskipäivän lihapatojen ja pitaleipälättyjen äärelle, oli jälleen tovi aikaa vaihtaa kuulumisia toisten venekuntien tapahtumista. Tarinat savisista housuista ja karanneista kaloista julistivat aamupäivän todella olleen aikaisempaa tapahtumarikkaampaa aikaa. Moiset lupaavilta kuulostaneet puheet antoivat pienoista uskoa kaikille niille, joilta GT vielä uupui. Ja heitä oli kolme allekirjoittaneen lisäksi. Kaksi hollantilaisten tiimiläistä vaikutti kyllä olevan ”viittä vaille” valmiita heittämään kirveen lisäksi popperivehkeet kaivoon. Etelä-Afrikan porukan purjekala specialistilla oli vielä hymy herkässä, vaikka kohdekala tuntui kiertävän kaukaa.
 
Samalla kun ruuan naamaan ahtamista lopeteltiin, saapui toisen veneen ”merdeä” alati hokenut kippari kertomaan Mikan kalan strategiset mitat. Pituudeksi todettiin 133 cm ja painoa viisari oli osoittanut 45 kiloa. Tästä Mika keräsi ansaitut onnittelut tyynen viileästi kotiin. Mutta samainen päivä oli vasta puolessa välissä ja saamattomilla oli vielä koko iltapäivä aikaa saada omat unelma trevallynsa! 
 
Ja aikaa oli myös pari muuta iltapäivää
Niin se vain kalastuksessa on kaikki mahdollista. Keli muuttuu aivan unelmaksi. Ei liehu aamuisella riippumatot. Ei enää hypi purjekalat. Ei nypi GT:t, vaikka kuinka popperia nyppii ja vaikka kuinka monella vavalla ja tavalla.
Mikä lie kuu tai tähtikartat hypänneet täysin käsittämättömään asentoon, sillä kalatapahtumat hyytyivät hyytävän totaalisesti, eikä ainoastaan meidän venekunnalla. Ja yrityksen puutteesta ei voine ketään syyttää.
 
Savisten kalsareiden päivän ehtoopuolella etelä-afrikkalaisten tiimi onnistui vielä jallittaa noin 50 kiloisen trevallyn veneeseen asti, mutta siihen alkoi kokolailla jäädä kertomisen arvoiset kalajutut trevallyista. Tämäkin kala tuli hieman erikoisella tavalla ylös, sillä otus oli laittanut kalamiehen vavan heti alkuunsa säpäleiksi ja väsytys oli tapahtunut näppituntumalla! Ei ollenkaan huonompi saavutus, kun ajattelee kalan tulleen ikään kuin pilkkikunkku-tyylillä ja vielä punotuilla väsytellen.
 
Toinen samaisen venekunnan jäsen oli karkuuttanut ehtoossa viisi purjekalaa ja saanut yhden ylös. Ja milläkö vieheellä saa hetkessä niin monta purjekalatärppiä? No tietenkin hopeisella sormen mittaisella Toby:llä, joita purjekala-specialistilla oli rasiallinen mukana! Eipä tullut kotoa lähtiessä pieneen mieleen, että Abulta voisi löytyä apua tällaiseen kalapulaan. Näitä ei kannata kotiinsa jättää jos purjekalajahtiin aikoo!
 
Lentävät Hollantilaiset saivat huippupäivän saldoonsa merkinnoiksi vielä reilun parikymppisen GT:n ja purjekalan, jotka väsytteli niin ikään porukan kuopus. Mainitsemisen arvoista lienee, että herra väsytteli purjekalansa onnistuneesti haukiluokan haspelivehkeillä.
 
Viimeisten parin päivän aikana joitain vieheitä seurailevia trevallyja oli nähty ja tärppejäkin oli ollut. Mutta tulossarakkeeseen pääsi ainoastaan yksi noin viiskymppinen trevally, jonka yksi Etelä-Afrikan miehistä onnistui viidennen päivän ehtoolla tartuttamaan stickbaittiinsä aivan pimeän rajamailla.
 
Kun poppailu tuntui kärsivän pienoisesta inflaatiosta keskipäivän armottomassa paahteessa, oli välillä kokeiltava voimia koettelevaa speed jigging:kiä tärppien toivossa. Tämä vaikuttikin olevan varmin keino saada edes jonkinlainen tärppi aikaiseksi. Kalat vain olivat järjestäin niitä tolkuttoman pieniä tonnikaloja ja hieman isompia queen fishejä tai snappereita.
Joitain isomuksia vesillä kuitenkin vielä liikkui, sillä pariin otteeseen horisontissa näkyi ihka oikeita useampi metrisiä valaita mahtavine "lapoineen" ja vesisuihkuineen.
 
Missä kalat? Missä vika? Kannattaako mennä?
 "Kalastus ei aina ole runsautta", tokaisi yksi kaveri tekstarissaan, kun reissumme oli vielä kesken. Ei varmasti olekkaan, eikä tarvitsekkaan. Kuunnellessamme Etelä-Afrikan vahvistusten tarinaa edellisestä reissusta, joka oli ollut vain pari vuotta aikaisemmin, niin jotain ratkaisevaa oli tapahtunut sille runsaudelle, kun näistä vesistä puhuttiin.
 
Tuolloin he olivat kahteen pekkaan saaneet neljässä päivässä yli parikymmentä trevallya, joista pienin oli ollut 26 kiloa. Tärppejä oli luonnollisesti ollut paljon enemmän. Ruokapöytäpuheita kun kuunteli ja ynnäili, niin jotain oli tällä hetkellä enemmän, nimittäin aluetta hinkkaavia kalastusaluksia.
 
Aiemmin aluksia oli näkynyt ehkä yksi viikossa. Nyt näkyi vähintään kolme ja kokoajan. Ja mitä itsekin saattoi havaita, niin käsisiimoilla kalastavia pienveneilijöitä oli vesillä kymmeniä. Verkonpolia puolestaan kellui paikoittain niin tiheässä, ettei moottoriveneellä voinut ajaa 100 metriä pidempään suoraan ilman rivakoita väistöliikkeitä. Verkkoja oli kymmeniä ripoteltuna ympäri saarten. Aivan tolkuttomasti.
 
Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen meedio, jotta tajuaa mihin tämä kaikki on johtamassa. Ei ainakaan huippusaaliisiin urheilukalastusrintamalla. Jossain välissä reissua kipparimme kertoi tarinan vuosien takaisesta groupperi saaliistaan, joka oli meinannut upottaa painollaan koko veneen. Ja kaloja oli tullut vähän sieltä sun täältä ja vaikka "fjordin poksia" heittämällä. Nyt mies vain levitteli käsiään ja oli ihmeissään mihin kaikki kalat olivat kadonneet? Joten tuhon siemenet oli kylvetty näille vesille jo aikoja sitten ja C&R -asenne pahasti myöhässä.
 
Näillä nähdyillä ja koetuilla kalastuksellisilla eväillä, ei voi kuin kysyä kannattaako tätä reissua yrittää uudelleen. Ehkä silloin lokakuussa kun tarinoiden mukaan rannat ovat täynnä kaloja ja muuta kivaa? Ehkä, mutta ei kiitos. Jos purjekala olisi kohdekala numero yksi, niin retkeä kannattaisi ehkä harkita. Purjekalajahtia voisi jopa suositella, etenkin jos lähtijällä olisi jo kainalossa pakillinen pikkuruisia Tobyjä.
 
Jos puolestaan haluaa juoda kylmän mallasjuoman kalastuspäivän päätteeksi, tämän paikan voi huoletta unohtaa. Kohdalle osunutta nollapäivää ei nimittäin voi kaataa näillä vesillä unholaan. Raittiuden vaalimisesta kun on annettava kirjallinen lupaus matkanjärjestäjälle. Kaikenlaiset väkijuomat ovat saarilla kiellettyjä islamin lakeja mukaillen.
 
Vaikka merenelävät eivät olleet aivan kaikille paikalla olleille suotuisasti otillaan, olivat käytännön seikat kokolailla kohdillaan. Majatalon väki oli erittäin ystävällistä ja palveluvalpasta porukkaa. Kalavehkeet tulivat veneeltä majataloon kuin itsestään ja ne vielä pestiin päivän suolakertymistä puhtaaksi!
 
Ruuat olivat pääosin monipuolisia ja riittäviä, ja jopa kala-allerginen Mika otettiin menyyn suunnittelussa siten huomioon, että aina oli myös kalaton pääruoka -vaihtoehto. Majapaikka itsessään oli hyvin simppeli, jos ei hieman karukin paikka, mutta aina teltan voittava vaihtoehto. Huoneiden ilmastointi oli vähintäänkin tehokas, kun peittokalusto tuntui loppuvan öisin kesken. 
Jos jostain syystä suunnittelisi salarakkaansa kanssa salakalastusreissua samaiseen majataloon majoittuen, niin  etukäteen kullalleen kannattaisi mainita ainakin WC- ja peseytymistilojen olevan yhteiskäytössä.
 
Mikäli mikään edellisistä pelotteluista ei aiheuttanut välitöntä oksennusreaktiota ja pienoinen mielenkiinto Omanin GT - kalastusta kohtaan hiipi mieleen, niin asian tiimoilta kannattaa ottaa yhteyttä Salalah Tour Oman - matkanjärjestäjään. Toinen saarella operoiva, selkeesti kalliimpi vaihtoehto on Ocean Active, jolla tosin on kiulut ja pelit mitä parhaimmat tuloksekkaan kalareissun takaamiseksi.
 
Myös allekirjoittaneeseen voi ottaa yhteyttä äärimmäisen mielenkiinnon piinatessa.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin päättyi tämä tarina. Tarina joka kirvoitti munansa pataan jättäneen tekemään heti perään "kostoretken" Malediiveille GT:n haju nenässään... Mutta siitä lisää myöhemmin.

Teksti ja kuvat: Juhani Repo

Lue lisää kalajuttuja maailmaltaSuomi-jätkän Kanadassa kalassa.