Oleellisempaa kuin joku tietty pyyntisyvyys on kokeilla eri syvyyksiltä, järjestelmällisesti matalasta syvään edeten,
kunnes selviää mistä lukemista sinä päivänä löytyy ahventa. Esimerkiksi tehdään aloitusreikä 1 m:n veteen ja pilkitään minuutti -> jos ei tärppiäkään, seuraava reikä 2 m ja minuutti, sitten 3 m jne. Kun jokin syvyys alkaa antaa kalaa, loppupäivän reiät pyritään tekemään samalle syvyydelle. Toisin sanoen, jos osoittautuu että kalaa löytyy sen päivän olosuhteissa noin 3 m syvyydeltä, sama syvyys on kokeilemisen arvoinen ympäri vesistöä.

Järkevä kalastuksellinen maksimisyvyys on vesistökohtainen juttu, riippuu mm. veden kirkkaudesta ja happitilanteesta. Tummissa ja rehevissä vesissä kalaa löytyy keskimäärin matalammasta (noin 1 - 5 m) kun kirkkaissa ja hapekkaissa (jopa 15 m).

Pelkkä syvyys ei tee vielä onnelliseksi. Nyrkkisääntönä joka järvestä ainakin se 90% on kalastuksellisesti vähäarvoista aluetta. Kannattaa panostaa alueisiin, joissa pohjamuodot vaihtelevat voimakkaammin kuin ympäristössä. Pohjakartasta on suurta apua, mutta ilmankin pärjää jos osaa hakea ottialueita rantojen muotoa yms. tarkastelemalla. Niemenkärjet, jokien suut, saarten ympäristöt, selkämatalat ja karikot ovat perinteisiä ottipaikkoja. Jyrkästi syvenevä pohja on usein tuottoisampi kuin loiva. Tasasyvyisiltäkin alueilta voi tulla kalaa, mutta laajat "tasangot" ovat ikäviä haravoitavia: parvi voi löytyä aivan mistä tahansa, tai olla löytymättä.

Oudolle järvelle mennessä auttaa kummasti, jos on jotai pohjakartan tapasta käytössä. Jos ei moista oo, ni sit se vasta vaikeeta onkin.