Aamuvirkkuna Vantaanjoella on yksi tarina Peltsin Kala-apajat kirjasta. Kirjaan voit tarkemmin tutusta täällä.

Vantaanjokeen suhtaudutaan yleensä kahdella eri tavalla – huonosti ja hyvin huonosti. Etenkin Lapissa usein käyvät ja kirkkaisiin vesiin tottuneet suhtautuvat hivenen halveksivasti meidän maitokahvi- jokeemme. Tällaiselle Länsi-Helsingissä asuvalle Vantaanjoki on sopivan lähellä ja myös niitä harvoja kunnon kalapaikkoja, johon ehtii arkena.

Toki Vantaanjoesta löytyy apajia muillekin kuin helsinkiläisille. Joki lähtee laskemaan Hausjärveltä ja virtaa Riihimäen, Hyvinkään, Nurmijärven ja Vantaan kautta Vanhankaupungin lahteen – paikkaan, johon Helsinki perustettiin vuonna 1550.

 

Surullista kyllä, muutamilla pääkaupunkiseudun lähikunnilla ja niiden vesilaitoksilla näyttää olevan palava halu tuhota jokeamme laskemalla siihen säännöllisesti puhdistamatonta paskavettä tulva-aikaan. Riihimäen Vesi käy esimerkistä. Ikävät uutiset yhtiön toiminnasta kantautuvat korviini joka kevät ja syksy. Riihimäellä asuva kaverini naureskeli, että yhtiö kehtaa laskuttaa asiakkailtaan täyden hinnan jätevesien keräämisestä, vaikka todellisuudessa osa paskavesistä lasketaan puhdistamattomana jokeen. Kaiken kukkuraksi Riihimäen Vesi on mukana ”Pytty” -kampanjassa, joka yrittää pelastaa Itä- merta. Mahdetaanko siellä muuten tietää, mihin Vantaanjoki laskee?

 

Vedenlaatua heikentää myös pelloilta valuva ravinteikas vesi sekä kuntien huonosti hoitamat hulevesijärjestelmät. Kaikesta saastuttamisesta huolittamatta Vantaanjoesta nousee aika ajoin hyviäkin kaloja. Sen takia maksan ilolla naurettavan halvan, helsinkiläisille säädetyn kympin vuosimaksun. Ja vedenlaatuun on onneksi luvattu parannuksia, kun Riihimäen vedenpuhdistamon saneeraus ja laajennus valmistuvat vuonna 2015.
 

Pääkaupunkia halkovan sijaintinsa takia en viitsi kuvata tarkemmin parhaita ottipaikkojani. Mutta kerrottakoon nyt ainakin, että eräällä Vantaanjoen koskella tulee käytyä toisia koskia useammin. Kun lähtee kalalle muutaman kilometrin päähän kotoa, ei tarvita sen kummempia suunnitteluja. Kalastusvälineet, luvat ja vesipullo mukaan ja menoksi! Joskus pidemmillä reissuilla otan myös eväät mukaan. Yleensä saaliiksi tulee kirjolohta, mutta joskus on mojova meritaimenkin ottanut vaappuun tai perhoon. Olen kuullut huhuja isoista lohistakin, mutta oman siiman päähän sellaista ei ole vielä tullut.

 

Vantaanjoen meritaimen – niin kuin koko meritaimenkanta ylipäätään – on äärimmäisen uhanalainen. Sen takia jokaista saamaansa kalaa ei kannata pitää. Tämän vuoden (2013) kalastussääntöön on myös kirjattu, että kaikki rasvaevälliset taimenet on rauhoitettu eli ne pitää vapauttaa välittömästi. Suosin itse väkäsettömiä koukkuja, jotta kalan saa helposti irti ennen vapauttamista. Ensimmäisen Vantaanjoesta saamani meritaimenen otin kyllä talteen. Siitä on jo useampi vuosi. Nyt kun tiedän enemmän meritaimenten tilanteesta, vapauttaisin senkin. Otan ruoaksi yleensä vain sellaisia kaloja, jotka eivät ole uhanalaisia, kuten istutettuja kirjolohia. Vaikka mietin joka kerta kalaa syö- dessäni, saanko Riihimäeltä lasketun jäteveden mukana Janne Katajan ulostetta kehooni.

 

Ajoitan Vantaanjoella käynnit yleensä loppukesään. Viikko ennen rauhoitusta – eli syyskuun yhdettätoista päivää – on minulle mieluisinta aikaa. Silloin joesta saattaa tulla jopa meritaimenta. Pyrin lähtemään reissuun aina mahdollisimman varhain arkiaamuina, koska silloin on rauhallisinta. Niin teen tänäänkin. Sunnuntai-iltojen ruuhkiin en todellakaan halua osallistua.
 

Olen sopinut meneväni hieman tavallista myöhemmin töihin. Minulla on siis noin kymmeneen asti aikaa toteuttaa jokavuotista unelmaani eli lähikalastusta Vantaanjoella. Kello soi tasan viideltä. Joku on väittänyt, että aamuherätyksiin tottuu. Se ei pidä paikkaansa; sen voin sanoa usean vuoden aamuradiota tehneen kokemuksella. Herätys ei kuitenkaan haittaa, koska pääsen kalareissuun. Silloin kello saa soida ihan milloin tahansa.

 

Syön aamupalaksi mysliä ja jogurttia, koska se on nopeinta ja vaivattominta. Kahvit otan termariin mukaan joelle. Olen pakannut kalastusvälineet valmiiksi jo illalla – nopean toiminnan ja ennakkosuunnittelun ansiosta ehdin joelle hyvissä ajoin ennen valoisanaikaa, noin 5.30.

 

Vaikka mieli halajaa jo kalastamaan, pystyn kuitenkin nauttimaan hetken joenrannan luonnosta ja hiljaisuudesta. Paikalle ovat tulossa myös kaverini Pete ja Ose, joka on muuten Suomen ainoa Ose. He tulevat tietenkin myöhässä, mutta ymmärtäähän sen, tähän aikaan aamusta.

 

Jokikalastuksessa pitää säilyttää maltti. Vaikka hyviä pikku ”hotspotteja” on paljon, pitää muistaa kalastaa huolella kaikki varteenotettavat paikat. Muuten kalastamisesta tulee huolimatonta hortoilua ympäri jokivartta. Virittelen rauhassa välineeni kuntoon kavereita odotellessani.
 

Vantaanjoella näkee oikeastaan kaikkialla, ettei ihminen välitä paljon ympäristöstään. Roinaa ja roskaa joka puolella. Suurin osa roskista kulkeutuu virran mukana joenpenkoille, mutta kyllä kalastajatkin jättävät niitä paljon luontoon. Itse en ole ymmärtänyt sellaista koskaan. Tänä vuonna aloitan joella myös kalastuksenvalvojana, joiden tehtäviin kuuluu myös pitää silmällä kalastajien roskaamista.

Yläosan ”vedenpuhdistuslaitosten” lisäksi joen vettä sameuttavat laajat peltoalueet ja kaupunkien hulevedet. Vantaajoen vesi on taas tänäänkin kuin kahvia, johon on lurahtanut hivenen liikaa maitoa. Veden laadusta johtuen minulla on virvelipäivä. Näin sameasta vedestä ei tulisi minun perhotaidoillani turpaa kummempaa kalaa. Toinen virveliä puoltava syy on se, että kaverini Pete tekee itse Lord-vaappuja, jotka ovat osoittautuneet varsin tehokkaiksi meritaimenen pyytäjiksi. 
 

Ehdin heitellä muutaman tovin, ennen kuin Pete saapuu paikalle. Osea ei näy vieläkään, joten päätän soittaa hänelle. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun mies meinaisi nukkua onnensa ohi. Hän kertoo olevan tulossa, mutta koukkaa vielä huoltoaseman kautta hakemaan energiajuomaa. Olen tuntenut Osen pienestä asti. Ainut asia mitä en hänessä ymmärrä, on tuo energiajuomien loputon lipittäminen. Hirveää sontaa. Energiajuomamiestä odotellessamme Pete ehtii jo saada yhden pienen juuri ja juuri mitallisen meritaimenen. Vapautettuamme sen Ose saapuu vihdoin paikalle, ja aloitamme täysipainoisen kalastuksen.

 

Päivä on jo valjennut, kun rupeamme pommittamaan jokea vaapuillamme. Pidän Oseen vain lyhyen välimatkan, koska kuulumisetkin pitää vaihtaa. Etenemme jokea pikku hiljaa alaspäin. Mieltäni kalvaa hiukan se, että pitää lähteä töihin kymmenen maissa, mutta ei auta muu kuin ottaa ilo irti siihen asti.

 

Pete tulee meidän perässämme, kunnes hänen vaappunsa tarttuu johonkin keskelle kiivasta koskea. Kala se ei ole. Petellä ei ole aikomustakaan jättää vaappuaan sinne. ”Yksikään kuva ei jää pohjaan”, mies uhoaa ja lähtee kahlaamaan varovaisesti horjahdellen keskemmälle jokeen virveli kädessään. Sovimme Osen kanssa alempana, että otetaan mies kiinni, jos virta nappaa mukaansa. Pete huutaa, että ”ihan kohta lähtee”, eikä hän tarkoita sillä vaappuaan vaan itseään. Virtaus on nimittäin sillä kohdalla voimakas. No, me olemme koko ajan valmiina. Melkoisen tovin odoteltuamme viehe vihdoin irtoaa, ja Pete pääsee kunnialla takaisin rantaa. ”Yksikään kuva ei jää pohjaan” -sanonta jää elämään muistona tästä hetkestä.

 

Kuljemme alaspäin ja heittelemme aina välillä, mutta mitään ei tapahdu. Mateleminen joenuomaa pitkin tuntuu välillä työläältä. Vedessä ei voisi paljon kahlata, koska kalat pelästyvät. Rannoilla taas on niin paljon kaatuneita puita, että vaatii melkoisia lehmänhermoja kiipeillä virveleiden ja vehkeiden kanssa niiden yli. 

 

Monta hyvää apajaa on jo ohitettu. Mieltäni kalvaa se tosiasia, että kaloilla on iso haaste päästä tänne kudulle merellä rehottavan verkkokalastuksen takia. Helsingin kaupungin kalastussääntöön on kuitenkin tullut positiivisia signaaleja tänä vuonna. Esimerkiksi kaikki rasvaevälliset taimenet on rauhoitettu, eli nekin on laskettava takaisin. Koukkujen väkäsettömyys on siis entistäkin suositeltavampaa. Toinen hyvä uudistus on se, että Kruunuvuorenselän verkkokalastusaikaa on rajoitettu. Verkkokalastus jokisuussa saa minut aina huonolle tuulelle. Jos meillä kerran on äärimmäisen uhanalaisia kaloja, niin eikö olisi aika rauhoittaa ne myös merellä, kun on rauhoitettu joessakin. Verkkokalastusta suositaan tässä maassa muutenkin aivan liikaa. Varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa riskinä on saada uhanalaisia kaloja. 

Olen kysynyt merialueella tapahtuvasta verkkokalastuksesta Helsingin kaupungin kalastusmestarilta. Hänen mukaansa verkkokalastusta ei harjoiteta jokisuussa paljon eikä verkkoihin hänen mukaansa jää alamittaisia kaloja. Sen tähden verkkokalastusta ei ole syytä rajoittaa nykyistä enempää. Itse hän kehaisee saaneensa nelikiloisen meritaimenen verkoilla. Ystäväni Tapsa oli muuten laskenut viime talvena yhteensä 38 verkonreikää jokisuualueella.

 

Saavumme vihdoin Osen kanssa tuttuun paikkaan, josta on noussut muutamia isoja kaloja vuosien varrella. Paikka tarjoaa koskikalastajalle monenlaisia haasteita. Kalat nousevat syvää, suhteellisen kapeaa ja virraltaan voimakasta uomaa pitkin. Se on korkean veden aikaan myös hivenen hankalasti saavutettavissa. Rantojen kivet ovat erittäin liukkaita, eikä oikein mikään kahluukenkämateriaali tunnu purevan niihin. En tunne myöskään kivien välejä – niissä on syviä monttuja, mutta välillä on matalaa. Hankala sanoa, koska näkyvyys on jokseenkin kolmen sentin luokkaa. Varsinaista rantaa ei tässä kohtaa edes ole – puusto alkaa suoraan töyräältä.

 

Muutaman kiven ympärille on kertynyt paljon kasvillisuutta, mikä mahdollistaa turvallisen tavaroiden säilyttämisen. Eväsrepun ja kameran pystyy laskemaan sinne hetkeksi. Kameran on syytä olla kuitenkin helposti otettavissa – tiedä mitä vesipetoja tuolla taas piileksii.

Pete seuraa perässämme. Minulla alkaa käydä jo aika vähiin, mutta viimeiseen asti aion tietenkin yrittää. Perhana, kun joki näyttääkin taas kiehtovalta. Se näyttää juuri siltä, että milloin vain voi nasahtaa!

 

Heittelemme Osen kanssa vaappujamme ja juttelemme niitä näitä. Virta vääntää vapojamme mutkalle, mutta hiljaiselta vaikuttaa. Jatkamme heittelyä puolitosissamme. Minun ei kannata lähteä enää muualle, muuten en ehtisi töihin koko päivänä. Samassa Osen vaappuun iskee – oli jo aikakin!

 

Ose väsyttää kalaa hanakasti, ja se talttuu melko nopeasti. Aikaa iskusta on kulunut korkeintaan viisi minuuttia. Haaviin nousee ehta ras- vaevällinen meritaimen! Se on ehtynyt tummeta hivenen, eli kala on ollut joessa jo jonkin aikaa. Leuan komea koukku paljastaa sen koiraaksi.

 

Pikaisen kuvaus- ja mittaussession jälkeen Ose elvyttää kalaa hetkisen, kunnes päästää sen takaisin jokeen. Mies on onnensa kukkuloilla: ensimmäinen kunnon meritaimen, ja pituutta mukavat kuusikymmentäkolme senttiä! En yleensä koskaan punnitse taimenia, koska niiden elopaino vaihtelee turhan paljon vuodenaikojen mukaan. Siksi pituudesta saa paljon paremman kuvan kalan koosta. Olen iloinen Osen puolesta; kelpo kala luo uskoa myös meikäläiseen ja Peteen.

 

Oma ennätysmeritaimeni, joka muuten oli myös elämäni ensimmäinen meritaimen, tuli juuri näiltä main. Sen saaminen tuntui suorastaan taianomaiselta, koska olimme sitä ennen pyytäneet joesta vain kirjolohta. Kun kala nappasi kiinni erään uppokiven takaa, olin lentää hämmästyksestä perseelleni. En meinannut millään uskoa, että täällä olisi jotain niin hienoa. Aika nopeasti näin, ja ennen kaikkea tunsin, että nyt iski joku muu kuin killi vaappuun.

 

Reippaan väsytyksen aikana kala syöksyi ympäri jokea, edes takaisin. Ose sadatteli vieressä, että ”Et sitten yhtään pienempää haavia ottanut mukaan?” Haaviani ei ollut todellakaan tarkoitettu tuollaisille vonkaleille. Saimme kalan kuitenkin kunnialla rantaan. Se näytti hivenen tummalta, joten sekin oli viettänyt meidän joessa jo jonkin tovin. Vaapun taidan jättää paljastamatta, pirullinen mies kun olen... mutta olisiko se kuitenkin ollut kaverini Peten tekemä?

 

Ose jatkaa heittämistä samoilta jalansijoiltaan, ja eipä aikaakaan, kun vaappuun iskee jälleen! Tällä kertaa siiman päässä näyttää olevan sähäkämpi tapaus – ja isompi! Kala paahtaa jokea edestakaisin hurjalla voimalla. Liekö aiemmin saadun kalan morsian tämä?

Huudan Oselle, että ”Nauti nyt, eikös kalan väsytys ole se virkistyskalastuksen suola!” Kun Ose saa kalan viimein rantaan, huolestun välittömästi: nyt taitaa kaveri panna omaa ennätyskalaani paremmaksi. Ja niinhän siinä käy. Osen kirkkaalla meritaimenella on mittaa hulppeat kuusikymmentäkahdeksan senttiä, eli hän panee neljä senttiä omaani paremmaksi. Onpa hieno kala. Mairea virne ilmestyy Osen naamalle, kun mittaustulos vahvistetaan.

 

Kaikkea toivoa uhanalaisten meritaimenien suhteen ei näemmä tarvitse heittää. Näinkin hienoja kaloja löytyy vielä. Nyt on kuitenkin aika päästää se takaisin jokeen ja toivottaa hyvää matkaa. Kalastettavaa koskea olisi jäljellä vielä vaikka kuinka paljon, mutta kello käy armotta. Meikäläisen on vain pakko poistua ja hyväksyä se tyly tosiasia, ettei omaan vaappuuni tarttunut tänään kalaa. Pääasia kuitenkin on, että joku meistä sai, ja se kruunaa tämänkin reissun.

Teksti: Mikko Peltola. Kuvat: Ose Multaharju ja Mikko Peltola. Tarina on ote Peltsin Kala-apajat kirjasta. Kirjaan voi tutustua tarkemmin täällä.