Lauantain kalastusviihteeksi oli varattu kuhan vetouistelua Kotkan suunnalla. Pilvetön taivas ja mieto tuuli jostain lännestä päin ei asettanut suuria saalisodotuksia mutta kuhan hinailu tuntui kesäisessä kelissä ehkä vähiten huonolta ajatukselta. Vesille lähdimme kahdestaan Taimiston Karin kanssa, jonka vaimo oli rakennellut meille a-luokan evässysteemit Karin synttärireissun kunniaksi.

Viime päivien sateiden samentama Kymijoki ei innostanut kaupungin vesillä onkimiseen. Siirryimme itään päin ja kaksi viehekorttivaappua aloitti uintinsa Kaarniemenlahden perukoilta. Taitavasti puoliumpeen verkotettu parin metrin syvyinen lahtialue luovutti molemmille yhden alamittaisen kohdekalahavainnon ja minulle vielä pienemmän hauen.

Ehkä parin tunnin jälkeen olimme riittävän kypsiä lajinvaihtoon. Sattumalta mukaan tulleet perhohaukikepakot kasaan ja ulos salmesta avoimemman meren puolelle. Yritettiin vedenalaisilta kivikoilta, vedenpäällisiltä kivikoilta, rantamatalasta ja kesäkaislikkojen vierestä. Hiljaista kaikkialla. Lounaanpuoleinen tuuli navakoitui iltapäivän edetessä siten, että perhonheitto avoimemmilla paikoilla oli ajoittain turhankin haastavaa. Johtui tosin kahdesta heittäjästä ja ohjauspuolella heittotaitoihini nähden aivan liian ahtaasta liikkumatilasta kymmenine ulokkeineen.

Kari sai lopulta haukijuonen päästä kiinni ahvenimitaatio-tinselillään. Minä luotin tiukasti punavalkoiseen. Ensimmäisen pikkuhauen kohdalla värivalinnoista käytiin jo kohtuullisen jatkuvaa keskustelua ja kun tilanne oli 2-0, murtui vastarintani ankarassa vyörytyksessä hetkeksi ja virittelin vihreää(kin) sisältävän perhon siiman päähän. Tulin kuitenkin järkiini parin heiton jälkeen ja jatkoin tyhjän pyytämistä luottopelilläni.

Noin kello 18:35, tilanteessa 3-0, kun olin heittänyt pienen kaislikkosyvennyksen pariinkin otteeseen, Karin siima pysähtyy saman paikan edustalla. "Nyt on vähän isompi" ei vielä keskeytä omaa onkimistani mutta kun kovasta väännöstä huolimatta kala ei vain nouse, siirryn katsomoon.

Kala pongertaa vastustamattomalla voimalla pari kertaa kaislikon reunaan ja kerran ankkurinarun vierestä. Nostan kiven ylös ja pakitan venettä varovaisesti moottorilla hieman kauemmaksi kaislavaarasta. Kala näyttäytyy pinnassa ja kokoluokka päivittyy vauraaksi metrihaueksi. Ennätyskala.

Viimeinen niitti on täysin odottamatta tapahtunut korkea hyppy. Kala ampuu pystysuoraan ilmaan koko pituudeltaan ja ylikin. Kita levällään hauki ravistaa perhoa irti leuoistaan. Tulee mieleen amerikkalaiset bassinkalastusvideot: kala lentää ja kiemurtelee hidastettuna, vesi pärskyy. Nyt on kuitenkin pitkälti toista metriä kalaa ilmassa ja taatusti omasta aloitteestaan. Uskomaton näky.

Kun väsytys saadaan avoimeen veteen, tilanne rauhoittuu huomattavasti. Ilman suurempaa dramatiikkaa Kari kävelyttää kalaa hetken veneen ympärillä. Kun sekä kala että väsytysranne lähestyvät finaalia, Kari ohjaa suuren hauen vielä suurempaan haaviin jolla rajoitan kalan liikkumatilaa. Otamme aikalisän ja taktiikkapalaverin.

Aamuisen veneenlastauksen suurimmat unohdukset olivat sakset, teroitustyökalut ja punnitusvälineet. Kaikki jäivät vajaan. Olinkin jo aiemmin ilmoittanut, että mikäli Kari aikoo nostaa haukiennätystään... on tiedossa kalaruokaa muttei minulle. Kuinka oikeassa olinkaan.

Suurempia murehtimatta esiteltiin ennätyskalalle modifioitua perunanuijaa ja kuvaustuokion sekä lyhyen jälkiverryttelyn (Karille 5-0) jälkeen syötiin loput eväänä olleesta täytekakusta (!) ja ajeltiin lähtörantaan.

Kala oli suuri mutta ei meidän silmäpuntarimme riittäneet lähellekään. Kari taisi arvioida 12,5kg ja minä heitin viimeisenä versiona 11,5kg.

Se pentele painoi 14,2 kiloa ja pituutta oli 128 senttiä.

Vanha Olympuksen digikamera oli onneksi mukana vesillä joten jälkidokumentoinnilta "kala keittiössä" vältyttiin.

Ja perhooni, siihen punavalkoiseen ei tärppiäkään.

/Harri